Artikkelin pääkuva:

Sirkka Tankarin kallioilla vuonna 1959. Sirkka på Tankarklipporna år 1959.

Tämän päivän lapsi ehkä valittaisi Tankarissa ollessaan että ei ole mitään tekemistä. Meillä, siellä varttuneilla lapsilla, ei ollut tekemisestä puutetta, aika joskus loppui kesken. Harmillisesti sattui useinkin iltaiseen aikaan niin, että Majakanmäellä käynnissä oleva 10 tikkua laudalla tai polttopallo oli pahasti kesken, kun äidit huutelivat iltapesulle ja nukkumaan.

Minun lapsuuteni aikaan saaressa kesät asuvien lasten määrä vaihteli 10 – 20 välillä. Oli eri ikäjakautumia, joilla oli omat leikkinsä mutta paljon oli myös kaiken ikäisille sopivia yhteisiä pelejä ja leikkejä. Meidän perheemme muutti saareen tavallisesti koulun loppumista seuraavana kesäkuun alun päivänä ja takaisin kaupunkiin palattiin päivää paria ennen koulun alkamista, eli ihan elokuun lopussa. Useimmissa perheissä oli sekä kouluikäisiä että nuorempia lapsia, niin meilläkin, sisareni on minua vanhempi.

Harvoin kävimme maissa

Kerran kesässä matkustimme mummolaan, muuten kaupunkiin ei juurikaan ollut asiaa. Tämä sama kaava toistui useimmissa perheissä. Mieleen on jäänyt tärkeinä leikkeinä, riitteinä ja läpi elämän meitä saaren lapsia yhteen sitovina tekijöinä seuraavanlaisia asioita. Kesän alussa, kun suurin piirtein kaikki muksut olivat tulleet Tankariin, oli ensimmäisenä asiana saaren ympäri kiertäminen. Joukolla kierrettiin Tankarin saari hypellen kiveltä kivelle, kalliolta kalliolle.

Tärkeä saarikierros

Tämän saarikierron aikana ikään kuin otimme Tankarin haltuumme ja samalla tutustelimme toisiimme talven jälkeen. Kaikki lapset eivät olleet samalla paikkakunnalla talvella, joten tapaaminen joidenkin kanssa tapahtui vain kesäisin, siksi tutusteleminen oli tarpeellinen asia. Kun tämä oli hoidettu, alkoi varsinainen kesänvietto. Siihen kuului tietysti sammakonpoikien kehittymisen seuranta aina kutuvaiheesta moukaripäihin ja siitä söpöiksi pikkusammakoiksi. Kielojen, rantakukkien ja monien muiden kasvien kehittymistä pienistä vihreistä aluista hehkuviksi kukiksi seurasimme innokkaasti myös. Tuomien ja sireenien kukintaa odotettiin hartaasti, samoin pihlajan.

Lintujen hautausmaa

Lintujen, etenkin pääskysten, pesintäaika toi meille kiireitä. Pesistä pudonneet poikaset yritimme pitää hengissä ruokkimalla niitä. Menestys ei ollut kovinkaan hyvä, joten seurasi paljon lintujen hautajaisjärjestelyjä. Lintujen hautausmaa oli luotsitupaan satamasta kulkevan polun varressa, siinä oli kallion päällä sen verran maata, että hautaus voitiin suorittaa. Juhlallisuuksiin kuului kuopan tekeminen, lintuvainaan juhlava laskeminen siihen, peittäminen ja kukkien laitto pikkukumpareelle. Ristikin laitettiin, sen materiaaliksi kelpasi pari tikkua, pensaan/puun risua tai kuivuneet kaislan pätkät.

Aurinkoisia kesäpäiviä

Uiminen oli keskeisin osa kesää. Lapsuuteni aikaan ei ollut kylmiä kesäpäiviä ja aurinko paistoi ihan aina. Jos kuitenkin sattui satamaan, niin sekin oli lämmintä kesäsadetta. Ihan totta, näin minä ja muut saaren lapset muistamme. Tosin on valokuvia, joissa olemme paksuissa vaatteissa ja suut mutrulla, mutta…

Luotsituvan välittömässä läheisyydessä oli LAGUUNI, lasten uimapaikka. Laguuni oli ihanien sileitten kallioiden kehystämä meren poukama. Siellä saatoimme viipyä koko päivän uiden, sukeltaen, laskien liukua meriheinän peittämää vedenalaista loivaa kallionkylkeä pitkin. Täällä olimme vahtivuorossa olevan luotsin valvovien silmien alla hyvässä turvassa. Joskus äidit tulivat laguunin kallioille käsitöineen ja kahvipannuineen ja silloin päivästä tuli erityinen juhlapäivä. Tärkeää oli myös huolehtia siitä, että olimme satamassa valmiina kysymässä pääsyä laivaa vastaan eli luotsiveneeseen mukaan, kun luotsia lähdettiin viemään laivaan tai hakemaan laivasta.

Limonaadi ja muut herkut

Keskiviikkoisin ja lauantaisin valtion vene haki proviantit eli ruoat kaupungista Tankariin. Äiti tai isä oli luotsituvan puhelimella (saaren ainoa puhelin) tilannut ruoat kauppiaalta, joka toimitti ne veneeseen. Veneellä oli tietty lähtöaika aamuisin ja myös paluuta varten, ja me aloimme jo varhain odottamaan venettä. Kuin lintuparvi istuimme Santamaan kalliolla (joka oli silloin korkea, mutta nyttemmin kummasti kutistunut) ja tuijotimme maihin päin. Se joka ekana havaitsi saapuvan veneen oli ”hyvä”. Näinä päivinä saatiin tuoretta lihaa ja muuta tuoreruokaa. Sähköjä ei ollut, ei kaasujääkaappejakaan, joten pääsääntöinen ruoka oli kala ja lihavaihtelu oli tervetullut. Herkkujakin lapset saivat ja tietysti limonaadikori joka mökkiin oli tilattu (kilpailu: kenen korissa oli eniten Pommacia, kenen punaista limsaa). Silmä kovana seurattiin myös mitä herkkuja kukin sai. Minä sain usein tomaatteja, jotka ovat edelleen minun suurta herkkuani, Santamaan pojat saivat tavallisesti possumunkkeja (joista olimme kyllä vähän kateellisia..).

Polttopuut

Me lapset keräsimme myös polttopuita. Hinauksessa olevista tukki- ja propsilautoista karkasi usein puita. Me kiertelimme saarta ja se joka ensimmäisenä huomasi joko rantaan ajautuneen tai rantaa lähestyvän puun sai pitää sen. Yhteisvoimin puut raahattiin rantakalliolle, josta isät kävivät ne aikanaan hakemassa. Koskaan ei vieras puu eksynyt kenenkään puuliiteriin, eli jokainen muisti mikä puu on hänen huomaamansa ja näin isät osasivat kerätä vain omat puut kotiin.

Leikit

Soutelimme myös lähisaariin. Lillgrund-niminen luoto oli erityisesti lokkien pesintäaikaan kiinnostava kohde. Juhannuskoivut haimme myös vehmaammista naapurisaarista, Tankarin kasvillisuus oli niin kituista ja puut vähäisiä että niitä ei raaskittu käyttää vaan ne saivat kasvaa kaikkien ilona. Leikit olivat varmasti osittain samoja kuin kaupunkilastenkin. 10 tikkua laudalla, polttopallo, naaki, valokuvaaja, rosvo ja poliisi ja intiaanileikit tulivat tutuiksi. Rosvo ja poliisi sekä intiaanileikki onnistui saaren länsirannalla hyvin koska siellä oli sen verran puita, lähinnä vähäkasvuisia leppiä, että mahdolliset uhriparat ja kiinnisaadut konnat voitiin asianmukaisesti sitoa niihin. Pojat potkivat palloa, me tytöt keräsimme innokkaasti filmitähtien kuvia. Kuvilla ”tapetoimme” oman makuutilamme ja kilpailu kuului asiaan: kenellä oli eniten kuvia.

Teinien harrastukset

Myöhemmin, kun olimme jo ”isoja tyttöjä ja poikia” tuli luonnollisesti kuvioihin myös omat asiat, mutta isoin osa ajasta oli kuitenkin kaikkien lasten yhteistä aikaa ja yhteisiä leikkejä. Merirosvoradio oli kova juttu. Salaa peiton alla kuunneltiin pienestä matkaradiosta kohinan keskeltä rokkia! Voi sitä hurmaa!! Meidän mökissä sisareni ja minä nukuimme vintillä ja vanhemmat alakerrassa ja harmittavan usein kesken parhaan kuuntelun kuului äidin tai isän tiukka komento ”Sirkka nyt radio HETI kiinni ja nukkumaan”. Pojilla oli Pecos Bill, Ratsupoliisi King, Mustanaamio lehdet, me tytöt taisimme olla enimmäkseen Aku Ankan ja kirjojen ystäviä. Ja oli meillä varmaankin jokaisella oma rakas päiväkirjakin.

Saaren lehmät

Maidonhakureissut kuuluivat lasten ”velvollisuuksiin”. Kun Tankarin pieni ruohokenttäalue alkoi vihertää, aloimme me lapset odottaa milloin Ahlön mamma tuo lehmät saareen. Ja odotus palkittiin! Yhtenä kauniina päivänä Öjan saaristosta lähestyi vene, joka ui niin syvällä, että laitoja ei juuri näkynyt. Veneessä oli Mamma itse, hänen pieni lapsenlapsensa Lilian ja jompikumpi aikamiespojista, Bengt tai Alvar (jotka muuten hoitivat ammattikalastuksen Tankarin vesillä ja joilta aamuisin käytiin ostamassa tuoreita silakoita tai muuta kalaa) ja kaksi lehmää! Suurin jännitys meillä muksuilla oli tietysti se, että hörppääköhän vene TÄNÄ kesänä vettä ja joutuvatko lehmät vedenvaraan ja OSAAKO LEHMÄT UIDA! Koskaan näin ei käynyt, mutta jännitys oli joka kesäinen. Sen jälkeen kun lehmät oli tuotu kuului lasten hommiin käydä ostamassa maito joko aamu-tai iltalypsyn aikoihin. Meidän perheen maito oli iltalypsymaitoa. Porukalla me iltalapset marssittiin Ahlön mökille ja odotettiin kun lehmät oli lypsetty, sitten Mamma mittasi kunkin hinkkiin sen määrän maitoa minkä hän katsoi hyväksi ja oikeaksi kullekin myydä ja siihen päätökseen oli tyytyminen. Mamman periaate oli, että ” juu, Santamaa haa tre pojtsi så di ska mytsi mjöltsi, Kalskela ha bara två flickuna, he recker bra me ein liiter 0 Säilä, di haa ju bara Kari så halv liter e nuu tireclig ” ja näin Mamma huolellisesti kävi koko porukan läpi. NÄITÄ EI KOSKAAN KYSEENALAISTETTU. (Yritin kirjoittaa niin kuin Mamma rehevällä grundsprååtsilla puhui.) Menomatkalla oli joskus urhoollisuuskoe: kuka uskaltaa astua tuoreeseen lehmänläjään!! Kaikkihan me uskalsimme ja kun meri oli ihan äärellä niin oli hyvä viruttaa jalat tämänkin kokeen jälkeen.

Majakka

Minun lapsuuteni aikana ei Tankarin majakkaa ollut tietenkään vielä sähköistetty. Joka ilta majakanvartija kiipesi öljyastian kanssa sytyttämään majakan ja joka aamu hän kävi sammuttamassa sen. Tämä kuului myös lasten vakio-ohjelmaan. Kysyimme luvan päästä majakkaa sytyttämään ja aivan varmasti sen luvan myös saimme. Kiipesimme kierreportaita ylös majakkamiehen perässä ja sillä aikaa, kun hän teki omat työnsä saimme me lapset olla majakan ulkoterassilla. Koskaan emme väsyneet katsomaan niitä huikaisevan kauniita näkymiä, jotka avautuivat silmiemme eteen. Rohkeimmat pojat taisivat kiivetä myös ns. pikkuterassille, joka oli vielä ylempänä eikä siinä ollut kaiteita, tytöt eivät minun muistini mukaan sinne uskaltautuneet. Kukaan ei majakassa koskaan loukkaantunut kuten ei muuallakaan saaren touhuissa.

Onkikoukku takamuksessa

No, ihan pieniä onnettomuuksia toki sattui ja tässä niistä eräs. Jo legendaksi muuttunut. Oltiin ongella satamassa, meitä lienee ollut kymmenkunta muksua mukana. Santamaan Tapani innostui näyttämään onkimiehen taitojaan ja heitti siiman koukkuineen suoraan ei suinkaan veteen vaan minun takamukseeni. Siinä koukku nökötti ja siitäkös syntyi poru! Minä itkin ja niin kaikki muutkin myötätunnosta. Me olimme varmaan näyttävä ja ainakin äänekäs seurue kun marssimme Majakanmäelle vievää polkua ylöspäin meidän mökillemme. Minä ensimmäisenä koukku edelleen paikallaan, Tapani seuraavana onki pystyssä, ja muut Tapanin perässä. Ja me kaikki itkimme todella kuuluvasti ja lujaa. Minä varmaan siksi kun harmitti, Tappura siksi kun säikähti ja muut siksi kun me kaksikin itkettiin, siis myötätunnosta. No, isä oli mökillä ja otti tyynesti hohtimet ja napsasi koukun poikki ja pois ja meidän leikkimme jatkui. Enää ei kuitenkaan sinä päivänä ongittu.

Kestävät jäljet

Tankar on jättänyt minuun koko elämän kestävän jäljen. Siellä sain viettää lapsuuteni kesät turvallisesti luonnon ääressä. Tiesin, että aina on joku aikuinen lähellä ja tietää missä minä ja muut lapset olemme. Tiesin ”säännöt” (älä riko luonnonrauhaa, suojele eläimiä ja kasveja, käytä polkuja jne) ja tämä on aikuisen elämässäni varmasti helpottanut sopeutumista eri tilanteisiin ja sääntöihin. Opin ymmärtämään, että yhteispelissä on voimaa ja ennen kaikkea opin ymmärtämään, kuinka tärkeitä ihmissuhteet ovat. Ymmärsin jo hyvin varhain, että saaressa on tietyt leikkikaverit ja tietty ympäristö, jos en osaa sopeutua jään yksin.

Ne ystävyyssuhteet, jotka syntyivät lapsuuden kesinä Tankarissa ovat kestäneet läpi elämän. Nyt olemme 70 ikävuoden tietämissä ja ystävyys kantaa edelleen. Kun tapaamme, palaamme ajatuksissa ja puheissa aina Tankariin. Niin minä kuin muut Tankarin lapset saamme edelleen sieltä voimaa ja rauhaa tähän päivään. Kiitokseksi tästä olemme teettäneet muistolaatan. Se on kiinnitetty valtion kellarin seinään ja siinä lukee:
Kiitollisina lapsuuden onnellisista kesistä Tankarissa.
Tacksamma för barndomens lyckliga somrar på Tankar!

Sirkka Koskimaa ( o.s Kalskela)
Tankarin lapsi vuosimallia 1946.
Muistelot- kirjoitus on vuodelta 2016

Dagens barn skulle förmodligen klaga på att det inte finns något att göra på Tankar. Vi barn, som växte upp där, hade ingen brist på saker att göra, tvärtom fick vi ont om tid. Tyvärr hände det ofta på kvällen att vi blev avbrutna av mammorna då vi lekte 10-stickor på en bräda eller brännboll på Fyrbacken. Mammorna ropade att vi skulle komma och tvätta oss och att det var sovdags. 

Under min barndom varierade antalet barn som bodde på ön under sommaren. Vi var mellan 10 och 20. Det fanns olika åldersgrupper som hade sina egna lekar, men det fanns också många gemensamma spel och lekar som passade alla åldrar. Vår familj flyttade vanligtvis till ön dagen efter skolans slut, i början av juni, och återvände till staden ett par dagar innan skolan började, det vill säga i slutet av augusti. De flesta familjer hade både barn i skolåldern och yngre barn, det hade vi också, min syster är äldre än jag.

Vi var sällan iland 

En gång på sommaren reste vi till mormor, annars fanns det inte så mycket att göra i stan. Samma mönster upprepades i de flesta familjer. Följande saker har fastnat i mitt minne; de viktiga lekarna, ritualerna – faktorer som band oss öbarn samman för resten av livet. I början av sommaren, när de flesta av barnen hade kommit till Tankar, var det första man skulle göra – utforska ön. Gruppen gick runt ön Tankar och hoppade från en bergknalle till en annan, från sten till sten. 

En viktig rundtur 

Under denna rundtur var det som om vi tog över Tankar och samtidigt lärde känna varandra på nytt efter vintern. Alla barn bodde inte på samma ort under vintern, många av oss träffades endast sommartid, därför var det nödvändigt att lära känna varandra igen efter vintern. När detta var klart började det riktiga sommarnöjet. Det inkluderade förstås att följa med utvecklingen av grodyngel, från ”pilunga” till grodyngel och därifrån till söta små grodor. Vi följde också ivrigt med utvecklingen av liljekonvaljer, strandblommor och många andra växter från små gröna växter till glödande blommor. Häggens och syrenens blomning var efterlängtad, liksom rönnens.

Fåglarnas kyrkogård 

Under fåglarnas häckningsperiod, särskilt svalornas fick vi vara i gång mest hela tiden. Vi försökte hålla ungarna som föll ur boet vid liv genom att mata dem. Vi hade inte så stor framgång – vilket förorsakade en hel del fågelbegravningar. Fågelbegravningsplatsen låg längs stigen från hamnen till lotsstugan, det fanns tillräckligt med jord för att begrava fåglarna. Till ritualen hörde att göra en grop i marken, att sänka ner fågeln högtidligt i gropen och att täcka över den med jord och sätta blommor på den lilla kullen. Vi gjorde även ett kors, av ett par pinnar eller en gren eller eller bitar av vass. 

Soliga sommardagar 

Simningen var den viktigaste aktiviteten under sommaren. Under min barndom fanns inga kyliga sommardagar och solen sken alltid. Men om det råkade regna var det varmt sommarregn. Det är sant, det är så jag och de andra barnen på ön minns somrarna. Men visst finns det foton där vi är varmt klädda och ser purkna ut, men…

Lagunen kallades vår simställe i närheten av lotsstugan. Lagunen var en havsvik inramad av härliga, släta klippor. Vi kunde stanna där hela dagen, simma, dyka, rutscha ner längs den mjuka undervattensklippan täckt av sjögräs. Här var vi trygga under vaksamma ögon av vakthavande lotsen. Ibland kom mammorna till lagunens klippor med sina handarbeten och kaffepannan och det blev en speciellt festlig dag. Det var också viktigt att se till att vi var i hamnen redo att be om att få följa med till fartygen; det vill säga att få följa med i lotsbåten när lotsen fördes till fartyget eller hämtades från fartyget.

Lemonadkorg och andra godsaker

På onsdagar och lördagar hämtade statens båten proviant, d. v. s. mat, från staden till Tankar. Mamma eller pappa hade beställt maten av en köpman, som levererade den till båten med hjälp av lotsstugans telefon (den enda telefonen på ön). Båten hade en bestämd avgångstid på morgonen och även för returen, och vi började tidigt vänta på båten. Som en flock fåglar satt vi på Santamaas klippa (som var hög då, men nu märkligt nog krympt) och stirrade mot land. Den som såg den inkommande båten först var ”bra”. Dessa dagar fanns färskt kött och annan färsk mat. Det fanns ingen el, inga gaskylskåp heller. I huvudsak åt vi fisk var fisk och det var omväxling med kött. Barnen fick också godsaker och, naturligtvis, en i förväg beställd korg med lemonad till varje stuga  (tävling: vems korg hade mest Pommac, vem hade mest röd lemonad). Vi höll också koll på vilka godsaker alla fick. Jag fick ofta tomater som fortfarande är min stora delikatess. Santamaas pojkarna fick oftast syltmunkar (som vi var lite avundsjuka på). 

Drivved

Vi barn samlade också drivved. Vid bogsering av propsar eller massaved rymde en del av veden. Vi gick runt ön och den som först märkte virke som hade drivit i land eller närmade sig stranden fick behålla det. Tillsammans drogs drivveden upp på klipporna, där papporna senare samlade upp dem. Konstigt nog visste papporna vems propsarna var och de kom alltid till rätt vedhus. 

Lekarna

Vi rodde också ut till närliggande öar. Lillgrund var en intressant plats särskilt under måsarnas häckningsperiod. Vi fick även midsommarbjörkar från de grönare grannöarna, Tankars växtlighet var sparsam och träden var för få – de fick inte användes utan fick växa till allas glädje. Lekarna var säkert delvis desamma som stadsbarnens; 10 stickor på en bräda, brännboll, hippa, fotografleken, polis och tjuv samt indianlekar. Polis och tjuv och indianlekarna lyckades bra på öns västkust eftersom det fanns tillräckligt med träd, mestadels lågväxande alar, för att eventuella fångar skulle kunna bindas fast i träden.             Killarna sparkade bollen, vi tjejer samlade ivrigt på bilder av filmstjärnor. Vi ”tapetserade” vår egna sovplatser med bilder och tävlade vem som hade mest bilder. 

Tonårs lekar

Senare när vi redan var lite äldre hade vi våra egna saker, men den största delen av tiden var alla barnen tillsammans och lekte tillsammans. Att lyssna på Merirosvoradio var en stor sak. I hemlighet under filten lyssnade vi på rock mellan radiobruset från en liten reseradio. Oj vilken lycka! I vår stuga sov jag och min syster på övre våningen och mina föräldrar i nedre våningen och mitt i allt då vi lyssnade hördes mamma eller pappas strikta kommando ”Sirkka, stäng av radion genast och lägg dig”. Pojkarna hade Pecos Bill, Ratsupoliisi King, och Fantomen-tidningar, vi flickor var mest vänner av Kalle Anka och böcker. Och vi hade var och en vår älskade dagbok.

Korna på ön 

Mjölkhämtningsresor hörde till barnens ”ansvar”. När Tankars lilla äng började grönska började vi barn vänta på att Ahlös mamma skulle ta med korna till ön. Och vår väntan belönades! En vacker dag närmade sig en båt från Öja skärgård och låg så djupt att borden knappt syntes. I båten fanns Mamma själv, hennes lilla barnbarn Lilian och en av de vuxna pojkarna Bengt eller Alvar (som för övrigt skötte yrkesfisket kring Tankar som hämtade färsk strömming eller annan fisk av på morgnarna) samt två kor! Den största spänningen för oss barn var förstås om båten skulle ta in vatten och om korna skulle falla i vattnet och KAN KORNA SIMMA?! Detta hände aldrig, men varje sommar var det lika spännande. Efter att korna kommit iland var det barnens uppgift att gå och köpa mjölk antingen under morgon- eller kvällsmjölkning. Vår familj hämtade mjölk på kvällen. I flock tågade vi kvällsbarn till Ahlös stuga och väntade medan korna mjölkades, sedan mätte mamman upp rätt mängd mjölk i varje hink. Mammans princip var :  ”Santamaa haa tre pojtsi så di ska mytsi mjöltsi, Kalskela ha bara två flickuna, he Recker bra me ein liiter. 0ck Säilä, di haa ju bara Kari så halv liter e nuu tireklig”. Hon gick igenom alla. Hennes fördelningsprinciper ifrågasattes aldrig. (Jag försökte skriva som mamma talade; en frodig bosund-dialekt.) 

På vägen hem uppstod frågan om vem som är så modig att den vågar kliva in i en färsk komocka? Alla vågade och då havet låg längs stigen gick det bra att tvätta fötterna efteråt  i havet. 

Fyren

Under min barndom var Tankarfyren inte elektrifierad. Varje kväll klättrade fyrvaktaren upp med en behållare med olja för att tända fyren och varje morgon gick han för att släcka den. Detta ingick också i barnens program. Vi bad om lov att få tända fyren och visst fick vi göra det också! Vi klättrade uppför spiraltrappan efter fyrvaktaren och medan han gjorde sitt arbete fick vi barn vara på utsidan av fyren på den öppna platån. Vi tröttnade aldrig på att titta på de fantastiskt vackra vyerna som öppnade sig framför våra ögon. De modigaste pojkarna skulle också klättra den så kallade övre platån, som var ännu högre och utan räcken. Om jag kommer ihåg rätt vågade ingen av flickorna göra det.

 Ingen skadades någonsin i fyren, och inte heller på andra ställen av ön.

Metkrok i rumpan 

En hel del mindre olyckor skedde nog och här är en av dem. Den är redan en legend.

Vi var i hamnen och metade, vi var kanske ett dussin barn.  Santamaan Tapani blev ivrig över att visa sina färdigheter, som fiskare och kastade linan med kroken. Den hamnade dock inte i vattnet utan fastnade i min rumpa. Där hängde kroken och det uppstod kaos. Jag grät och det gjorde alla andra också – av sympati. Vi marscherade i en samlad högljudd uppför stigen som leder upp till Fyrbacken till vår stuga. Jag i spetsen med kroken fortfarande på plats, Tapani tätt efter med metspöet och linan där kroken var fäst , och de andra följer Tapani. Vi grät alla väldigt högt och hejdlöst.  Jag förmodligen för att det gjorde ont, Tappura för att han gjort mig illa och de andra för att vi två grät, det vill säga; de gjorde det av sympati. Nåväl, pappa var vid stugan och tog lugnt hovtången och knipsade av kroken från linan och tog bort kroken och vår lek fortsatte. Det blev dock inget mete mer den dagen.

Varaktiga spår 

Tankar har lämnat ett livslångt intryck på mig. Där kunde jag tillbringa min barndoms somrar tryggt nära naturen. Jag visste att det alltid fanns en vuxen i närheten som visste var jag och de andra barnen var. Jag kunde ”reglerna” (stör inte stillheten i naturen, skydda djur och växter, använd stigarna etc.) och det har verkligen gjort det lättare att anpassa sig till olika situationer och regler i mitt vuxna liv. Jag lärde mig förstå att det finns styrka i samspel och framför allt lärde jag mig förstå hur viktiga mänskliga relationer är. Jag förstod väldigt tidigt att på ön fanns vissa lekkamrater och en viss miljö, och om jag inte anpassar mig så blir jag ensam. 

Den vänskap som föddes under barndomens somrar på Tankar har hållit i livet. Nu är vi i ca 70 års ålder och vänskapen håller fortfarande. När vi träffas återvänder vi alltid till Tankar i våra tankar och ord. Både jag och de andra Tankarbarnen får kraft och frid därifrån till den dag som nu är. Som tack för detta har vi gjort en minnestavla. Den är fäst på väggen till statens källare och lyder:
Kiitollisina lapsuuden onnellisista kesistä Tankarissa.
Tacksamma för barndomens lyckliga somrar på Tankar!

Sirkka Koskimaa f Kalskela
skrivet i mars 2016