På svenska

Ruokatottumukset Tankarissa 1950–1960 luvulla.

– Ensimmäinen asia mikä minulle tulee mieleen, on se, että aina kun saareen tultiin, piti tuoda niin sanotut kaupunkipossut. Ja oli erittäin tärkeää, että silloin kun muonavene tuli, niin sen mukana piti tulla possuja, toteaa Ismo.

– Ja limonaati.

Kaikki neljä Pro Tankarin tarina- päivien osallistujat; Ismo Suksi, Iiro Suksi, Kari Kukkula ja Kirsti Lampinen muistavat näitä maista tuotuja possuja ja Kokkolan Limonaatitehtaan Sitruunasoodaa.

-– Oli nostalgista nähdä noita pulloja saaren pienessä hyljemuseossa, Ismo jatkaa ja toteaa että oli todella juhlallinen hetki, kun sai tuon possun käteen ja pullollisen limonaatia. – Toki sitä ennen oli pitänyt syödä jotain, siis ei tällaista herkkua saanut, jos ei ensin syönyt niin sanottua kunnon ruokaa.

Kunnon ruokaa oli yleensä kalaa ja perunaa. Siika ja silakka oli tavallista. Ja nimenomaan graavattua siikaa. Nelikko ei ole ihan samanikäisiä, joten erojakin löytyy, kun alkavat muistella mistä kalaa haettiin. Niin sanottu kalastajankylä oli saaren eteläpäässä ja sieltä haettiin kalaa yleensä Ahlöltä.

– Se oli vähän pelottava hetki, kun piti lähteä pyytämään kalaa ruotsiksi, kun ei oikein tiennyt, että ymmärtääkö he mitä haluan.

Kirsti muistaa myös erään Jorin, jolta haettiin kalaa. Jori oli entinen majakkamies.

Muutakin kuin kalaa

– Ruokahan tuli kaksi kertaa viikossa muonaveneellä; keskiviikkoisin ja lauantaisin, kertoo Kari.

– Pienenä lapsena minun ruokavaliooni kuului; perunamuusi, lätyt ja rusinasoppa. Ja siitä ei tingitty. Jos minä en saanut näitä niin minähän en syönyt, Kari jatkaa. – Kun setä kävi maissa, sain maitoa, joka oli minun lempijuomani siihen aikaan. Sitten kun muonavene alkoi kulkea, niin siinä tuotiin aina korillinen limonaatia.

– Ja jäätelöä, sanoo Kirsti. Muut muistavat, että jäätelö tuli styroksilaatikossa mutta ei se niin jäätyneenä kuitenkaan pysynyt.

– Minä muistan, että jäätelö tuotiin ihan sanomalehteenkin käärittynä, ja olihan se ihan velliä sitten kun se tuli saareen, naurahtaa Kirsti.

Peruna tuotiin maista sitä mukaan, kun sitä tarvittiin. Vararuokana, jos ei saatu kalaa, oli säilykkeet; oli muun muassa sikanautasäilyke, hernerokka ja lihapullat.

– Kun oli kalaa ja oli kaunis keli niin mentiin rantaan ja halstrattiin. Saaren toisella puolella oli suojainen paikka ja siellä oli hyvä tehdä nuotio. Kala käärittiin märkään sanomalehteen ja halstrattiin sillä tavalla, muistelee Iiro. – Perunat laitettiin hiillokseen tai sitten samalla tavalla sanomalehteen käärittynä. Paistinpannu oli mukana ja siellä myös sitten paistettiin hiilloksella räiskäleitä.

Kun muonavenekuljetukset alkoivat toimia, saarelaiset pystyivät soittamaan kauppaan ja tilata paljon muutakin ruokaa, tuoretta lihaa ym.

Savustettua silakkaa

Kun Bodö tuli saareen kalastamaan niin hän sai usein paljon silakkaa ja hän savusti sitä ja kiersi sitten saaressa ja möi valmiiksi savustettua silakkaa ja siitä tuli niin suurta herkkua, että kun Iiro Suksi ja Iiro Santamaa pääsi kerran maihin muonaveneellä niin he olivat, mennet ja ostaneet torilta savustettua silakkaa!

– Meillä isä halusi joka päivää kalaa jossain muodossa, joten meillä oli kyllä myös suola kalaa, kertoo Kirsti. Suolatut silakat yhdistetään syksyyn ja talven käyttöön. Karikin muistaa, että heillä oli saaressa suola silakkaa. Kun puhumme voi- sipulikastikkeesta, joka sopii hyvin suolasilakkaperunoiden kanssa niin Iiro kertoo, että suomenkielisellä alueella Pohjanmaalla tämä ruoka kutsuttiin ”hurrin perunaksi”.

– Meidän äitin lempiruoka oli kesäkeitto, josta minä en ollenkaan tykännyt, toteaa Kirsti.

Puuroa syötiin aamuisin, kunnes cornflakes- hiutaleet tulivat mutta maitohan ei pysynyt tuoreena kovin kauan, kun ei ollut jääkaappia, joten sitä pysty käyttämään pari päivää ja sitten siitä tehtiin viiliä tai käytettiin räiskäleisiin. Iiro ja Ismo eivät olleet saaressa, kun Ahlöllä oli lehmiä saaressa. Vähän vanhemmat saarelaiset Kirsti ja Kari muistavat sen ajan, kun päivittäin sai hakea maitoa.

– Meillä oli sellainen kolmen litran tonkka, johon sai sen yhden litran ja joskus kaksi, kertoo Kari. Ahlöt jakoivat niin että lapsiperheet saivat vähän enemmän.

– Se ei ollut iso määrä mitä sai, Kirsti toteaa. Mutta lehmiä oli usein vain kaksi lyhyen ajan ja lapsiperheitä paljon. – Me myös lainasimme toisiltamme viilin pohjaa (hapanta maitoa), jos joiltakin loppui.

Mökin uunit olivat yleensä pieniä puuhelloissa, joten leipominen ei aina ollut helppoa.

– Meillä oli Rapid 20 uuni, joten siinä pysty leipomaan, tätini teki siinä leipää ja myös paljon laatikoita, Kari muistelee. – Tykkäsin kovasti liha-makaronilaatikosta.

Kirstin äiti leipoi myös pullaa ja leipää. Oli myös kaasuliesiä ja uunia, jossa pysty leipomaan.

Majakkamiesten talossa asui Westmanit, jotka olivat ruotsinkielisiä.

– Joka keskiviikko Westmanin rouva leipoi ja minä pienenä poikana menin aina siitä ohi niin, että sain tuoretta pulla. Vaikka minä en puhunut sanakaan ruotsia ja Westman ei puhunut suomea niin tulimme hyvin toimeen. Menin kerran jäälle laittamaan madekoukkuja ilman että tätini Sointu tiesi missä olen. Minua etsittiin, kunnes nähtiin jäällä pieni pilkku ja isompi – olin lähtenyt Westmanin matkaan, kertoo Kari.

Ruokasäilytys

Ruokasäilytys oli haasteellista ennen kuin tuli sähköt ja jääkaapit. Hakrin mökissä; Iiron ja Ismon isoisän sukumökissä oli mökin takan laatikoita, jossa säilytettiin kylmäruokaa.

– Eihän se keskikesällä ollut viileä, Iiro sanoo. – Meillä oli joskus lenkkimakkaraa ja parin päivän jälkeen se muuttui niljakkaaksi, joten sitten sitä ei enää syöty.

Luotsiperheillä oli majakkamäellä yhteinen kellari, joka vieläkin on pystyssä ja jossa erittäin paksut kiviseinät pitävät lämmön ulkopuolella.

– Meillä oli siellä kaikilla omat hyllyt ja oma lokero ruokatavaroille.

Yksi jääkellari oli myös saaressa ja se oli Lindellin, Wikströmin ja Sandströmin perheiden käytössä. Siellä käytettiin sahapuroja ja jäätä. Se on aika tarkka ajankohta, milloin sitä jäätä sahataan, jotta se kestää kesän yli. Se on tavallaan blokki jäätä ja saaressa oli myös toinen jääkellari Santamaalla mihin vietiin pienempi blokki.

Kirstiä pelotti mennä isoon kellariin majakanmäellä ja hän halusi pitää ovea raollaan, kun asioi siellä mutta aikuiset olivat hyvin tarkkoja, että jos kävi kellarissa tai jääkellarissa, niin piti nopeasti sulkea ovi että ei tullut lämpöä kellareihin. Sähköä ei vielä ollut saaressa, joten taskulampulla sinne oli mentävä.

– Meillä oli myös luukku lattiassa siis pienehkö kellari mökissä, Kirsti kertoo. – Ja mökin takana meillä oli sementtirengas mutta eihän sekään kesällä ollut kylmä.

Kaikki neljä toteaa, että eihän ruoka pysynyt kylmänä näillä menetelmillä.

Rannalla piknikille

Yleistä oli myös, että mentiin rannalle syömään tai kahvittelemaan. Koreihin laitettiin ihan porsliinikupit. Ei ollut maitoa mutta Ruotsista tuotua maitopulveria. Oli myös keksiä ja usein hyvin säilyviä vohvelikeksejä. Sinne rantaan otettiin myös usein radio mukaan.

– Muistan sen kesän 1968 kun Neuvostoliitto oli miehittänyt Tšekkoslovakian ja olimme rannalla ja radio oli mukana. Lapsena sitä aisti aikuisten huolestuneisuutta, kertoo Ismo. – Aikuisten muistivat sodan jälkeistä aikaa ja pelkoja.

– Muistatko sinä Kari, kun olimme oikein pieniä ja me menimme tuonne pohjoiskallioille; ”Stokkesrännaan” ja äidit tekivät ruokaa ja kahvia, Kirsti tiedustelee Karilta.

Karikin muistaa niitä päiviä, kun ruokaa tehtiin ulkona juuri Kirstin osoittamassa paikassa.

– Muistan myös, kun oli hellepäivä ja yleensä äideillä oli ruudulliset essut ja leningit mutta Tyyne ja Ethel äidit tulivat alushameissa ja kaikki katsoivat silmät pyöreinä.

Soudellen saarelaiset kävivät myös muissa saarissa piknikillä.

Lähisaaret

– Kallskäristä tulee mieleen, että siellä oli pohjoispuolella sellaisia luonnon muovaamia merivesialtaita, missä vesi lämpeni aivan eri tavalla. Ismo muistelee. Karille on jäänyt mieleen, kun hän oli isoveljen kanssa siellä ja hänen isoveljensä näki siellä ison hauen, jonka hän sitten kivellä löi päähän, että sai sen.

Syksyllä käytiin marjastamassa.

– Siellä Kallskärissä on aivan mielettömän paljon karpaloita, kävin isän kanssa niitä poimimassa, kertoo Iiro ja myös Kirsti on ollut mukana marjastamassa Kallskärissä sekä mustikoita että puolukoita.

– Karpaloita on paljon myös täällä Tankarissa pohjoisnokalla, tietää Kari ja Kirsti. Ja myös lakkoja. Niitä lakkoja hän löysi myös kirkko polun varrelta tänä kesänä.

Tyrnejä on myös kasvanut saaressa, kun nelikko oli lapsia ja tyrnejä on kerätty ja puristettu mehuksi. Haukipotti eteläkärjessä oli paikka, jossa oli paljon tyrnejä.

Kallskäristä löytyi myös sieniä mutta saaressa sienien kerääminen ei ollut niin tavallista – Kari on käynyt sienestämässä Kallskärissa ja Iirokin muistaa, että on syönyt sieniä saaressa.

Pojat ei niinkään osallistunut ruuan laittoon mutta kyllä perunoita piti pestä; pestiin ja haettiin merivettä, jossa niitä keitettiin.

Mutta puutöissä pojat olivat sitä ahkerampia.

– Aatos opetti minua, jos viisivuotiaana sahamaan ja pilkkomaan puita, meillä oli puuhella, Kari kertoo ja hella vaihtui sitten kaasuhellaksi ja lopuksi kun sähkö tuli niin laitettiin sähköllä toimiva hella.

Kaikki eivät keittäneet kahvia merivedessä mutta Kirsti muistaa, että hänen äitinsä lisäsi suolaa kahviveteen. Hän oli varmaan tottunut merivesikahviin. Retkellä tietysti kahvinkeittoon käytettiin merivettä.

Veden saanti

Saaressa käytettiin sadevettä saunavetenä ja myös ruuan laitossa ja kun vaatteita piti pestä. Tavallisiin tynnyreihin kerättiin sadevettä ja laitettiin joku harso tai naisten nailon sukkia sen syöksytorven päällä, että vesi olisi vähän puhtaampi. Juomavesi haettiin saaren ainoasta kaivosta.

Yleisin tiskauspaikka oli ranta. Korissa kanneltiin astiat rantaan ja pikkukalat tulivat mielellään kattiloita ja astioita tutkimaan ja maistamaan ruuanjätteitä. Astiat olivat peltiä ja porsliinia ja sitten tuli emali ja myös muovi tuli joskus 1960- luvulla.

– Minä muistan, kun ne Tupperware astiat tulivat, kertoo Ismo. Kävin jopa Mairen ja Soinnun kanssa retkellä Studesbergetissä siis uimme ja kahlasimme sinne ja kaikki retkimuona oli pakattu Tupperware astioihin.

Kaikki purskahtavat nauruun mutta toteavat että eihän Studesbergetin ja saaren välillä oleva Kammarskullhåletissa ollut niin paljon vettä. Varmaan vyötäröön asti kuitenkin piti kahlata. Riippuen tietysti minkä kokoinen oli.

Kirsti, joka on seurueessa lyhyin jatkaa:

– Minua käskettiin aina ottamaan tikapuut mukaan, kun olen niin lyhyt.

Arkielämään liittyvät muistot herättävät herkästi naurua ja iloa. Kristi, Ismo, Iiro ja Kari kertovat myös, että arkiaskareisiin meni tosi paljon aikaa – ei tarvinnut miettiä mitä tekisi.

– Minulla on vieläkin niin hyvin muistossa ne aamut siellä Hakrin mökissä, kun nukuin sivustavedettävässä sängyssä kamarin puolella ja heräsin siihen, että mummi teki hellaan tulta ja sitten hän alkoi keittää aamukahvin. Silloin ei ollut kiire ja työt kestivät sen ajan mitä kestivät.

Mökin seinissä oli usein kahvimylly ennen kuin sai ostaa valmiiksi pannujauhettua kahvia.

Porin Matti

Pieniruokainen ja kompakti Porin Matti oli suosittu kamina ulkosaaristossa. Se toimi melkein niin kuin varaava uuni ja luovutti lämpöä monen tunnin ajan tulen sammuttua. Siinä pysty myös keittämään ruokaa, jos kaasu loppui.

Tankarissa tarinapäivillä syyskuussa 2025

Kristina Klingenberg keskusteli Kirsti Lampisen, Kari Kukkulan, Iiro Suksen ja Ismo Suksen kanssa.

Ismo Suksi

Iiro Suksi

Kari Kukkula

Kirsti Lampinen

Matvanor på Tankar på 1950–1960-talet

– Det första jag kommer att tänka på är att varje gång man kom till ön måste man ta med de så kallade ”stadsgrisarna”. Det var väldigt viktigt att när proviantbåten kom, så skulle de ha med sig något gott, konstaterar Ismo.

– Och lemonad!

Alla fyra som deltog i Berättardagarna på Tankar; Ismo Suksi, Iiro Suksi, Kari Kukkula och Kirsti Lampinen – minns dessa ”grisar” som togs med från fastlandet samt Gamlakarleby Lemonadfabriks citronsoda. .

– Det var nostalgiskt att se de där flaskorna i öns lilla sälmuseum, fortsätter Ismo och säger att det var en verkligt högtidlig stund när man fick hålla den där påsen med ”grisar” i handen och en flaska lemonad. – Men innan dess måste man förstås ha ätit något – man fick inte något gott förrän man först hade ätit så kallad riktig mat.

Riktig mat var oftast fisk och potatis. Sik och strömming var vanligt. Och särskilt gravad sik. De fyra är inte helt jämnåriga, så det finns skillnader i minnena när de börjar berätta var fisken hämtades. Den så kallade fiskarbyn låg i södra delen av ön och därifrån hämtade man vanligtvis fisk från Ahlös.

– Det var lite skrämmande när man skulle gå och be om fisk på svenska, eftersom man inte riktigt visste om de förstod vad man ville.

Kirsti minns också en Jori, som man hämtade fisk hos Jori som hade jobbat som fyrvakt.

Annat än fisk

– Maten kom två gånger i veckan med proviantbåten – på onsdagar och lördagar, berättar Kari.

– Som liten hörde potatismos, plättar och russinsoppa till min kost. Och det var inte förhandlingsbart. Om jag inte fick det så åt jag inte, fortsätter Kari.

– När min farbror åkte till stan fick jag mjölk, som var min favoritdryck på den tiden. När proviantbåten började trafikera, hämtade den alltid en lemonadkorg.

– Och glass, tillägger Kirsti.

De andra minns att glassen kom i en styroxlåda, men den höll sig inte särskilt frusen.

– Jag minns att glassen ibland till och med var inlindad i tidningspapper, och nog var den rätt så smulten och klottig när den kom fram till ön, skrattar Kirsti.

Potatis hämtades från fastlandet efter behov. Reservmat, om man inte fick fisk, var konserver – bland annat köttkonserver med fläsk och nötkött.

– När vi hade fisk och det var vackert väder gick vi ner till stranden och halstrade. På andra sidan ön fanns en skyddad plats där det var bra att göra upp eld. Fisken lindades in i vått tidningspapper och halstrades så, minns Iiro. – Potatisen lades i glöden eller lindades på samma sätt i tidningspapper. Vi hade stekpanna med oss och stekte också plättar över glöden.

När provianttransporterna började fungera bättre kunde öborna ringa till affären och beställa mycket annat; färskt kött och så vidare.

Rökt strömming

När Bodö kom till ön för att fiska fick han ofta mycket strömming. Han rökte den och gick sedan runt på ön och sålde färdigrökt strömming. Det blev en sådan delikatess att när Iiro Suksi och Iiro Santamaa en gång kom iland med proviantbåten, gick de och köpte rökt strömming på torget!

– Hos oss ville pappa ha fisk i någon form varje dag, så vi hade också saltfisk, berättar Kirsti.

Saltströmming förknippas med höst och vinterbruk. Kari minns också att de hade saltströmming på ön.

När de talar om smör- och löksås som passar bra till saltströmming och potatis, berättar Iiro att man i de finskspråkiga delarna av Österbotten kallade rätten för ”hurri perunat”.

– Mammas favoriträtt var snålsoppa, som jag inte alls tyckte om, berättar Kirsti.

Gröt åts på morgnarna tills cornflakes kom, men mjölken till cornflakes höll sig inte färsk så länge utan kylskåp – den kunde användas ett par dagar och sedan gjorde man fil eller använde den i plättsmeten.

De något äldre Kirsti och Kari minns tiden då Ahlö hade kor på ön och man kunde hämta mjölk dagligen.

– Vi hade en treliterskanna som vi fick en liter i, ibland två, berättar Kari. Barnfamiljer fick lite mer.

– Det var ingen stor mängd, säger Kirsti. Ofta fanns bara två kor under en kort period och många barnfamiljer.

– Vi lånade också filmjölkskultur av varandra om någon blev utan.

Stugornas ugnar var oftast små vedspisar, så bakning var inte alltid lätt.

– Vi hade en Rapid 20-ugn, så där kunde man baka. Min moster bakade bröd och gjorde också många lådor där, minns Kari. – Jag tyckte mycket om makaronilåda med kött.

Kirstis mamma bakade också bullar och bröd. Det fanns även gasspisar och ugnar att baka i.

I fyrvaktarbostaden bodde familjen Westman, som var svenskspråkig.

– Varje onsdag bakade fru Westman, och som liten pojke gick jag alltid förbi så att jag fick en färsk bulle. Fast jag inte talade ett ord svenska och Westman talade inte finska, så kom vi bra överens, berättar Kari.

Matförvaring

Matförvaring var en utmaning innan elektricitet och kylskåp kom. I Hakris stuga – Iiros och Ismos farfars släktstuga – fanns lådor bakom stugan där man förvarade kylvaror.

– Mitt i sommaren var det förstås inte svalt, säger Iiro. – Vi hade ibland länkkorv, och efter ett par dagar blev den slemmig, så då åt man den inte längre.

Lotsfamiljerna hade en gemensam källare på Fyrbacken, som ännu står kvar, med mycket tjocka stenväggar som höll värmen ute. Där hade varje familj egna hyllor och fack.

Det fanns också en iskällare som användes av familjerna Lindell, Wikström och Sandström. Där användes sågspån och isblock. Det var noga när man sågade isen så att den skulle hålla över sommaren. En mindre isblock fördes också till Santamaa.

– Det var viktigt att snabbt stänga dörren så att ingen värme släpptes in, minns Kirsti. El fanns ännu inte på ön, så man fick gå med ficklampa.

Picknick på stranden

Det var vanligt att man gick ner till stranden för att äta eller dricka kaffe. I korgarna fanns riktiga porslinskoppar. Det fanns ingen färsk mjölk, men mjölkpulver från Sverige. Kex hörde också till, ofta hållbara havreflarn.

– Jag minns sommaren 1968 när Sovjetunionen ockuperade Tjeckoslovakien. Vi var på stranden och hade radion med oss. Som barn kände man av de vuxnas oro, berättar Ismo.

Man rodde också till närliggande öar på picknick.

Från Kallskär minns Ismo de av naturen formade bassängerna på nordsidan där vattnet värmdes upp på ett helt annat sätt. På hösten plockade man bär – tranbär, blåbär och lingon.

– Det fanns otroligt mycket tranbär där, säger Iiro.

På Tankars norra udde fanns också gott om hjortron och havtorn, särskilt vid södra udden, runt ”Haukipotti”.

Dricksvatten

På ön användes regnvatten som dricksvatten och till matlagning. Regnvattnet samlades i en helt vanlig tunna, och man satte någon sorts gasväv eller nylonstrumpor över stuprörets ände så att vattnet skulle vara lite renare.

Men på ön fanns också en brunn och de yngre kommer ihåg att man hämtade dricksvatten från brunnen.

Den vanligaste diskplatsen var stranden. I en korg bar man ner disken till stranden, och småfiskarna kom gärna för att undersöka kastruller och kärl och smaka på matresterna. Kärlen var av plåt och porslin, och senare kom emalj. Plast kom också någon gång på 1960-talet.

– Jag minns när Tupperware-kärlen kom, berättar Ismo. Jag gjorde till och med en utflykt med Maire och Sointu till Studesberget – vi simmade och vadade dit, och all matsäck var packad i Tupperware-kärl.

Alla brister ut i skratt men konstaterar att det ju inte var så mycket vatten i Kammarskullhålet mellan Studesberget och ön. Men man fick nog ändå vada med vatten upp till midjan. Det berodde förstås på hur lång man var.

Kirsti, som är den kortaste i sällskapet, fortsätter:

– Jag blev alltid tillsagd att ta med stege eftersom jag är så kort.

Minnen som hör ihop med vardagslivet väcker lätt skratt och glädje.

Kirsti, Ismo, Iiro och Kari berättar också att det gick väldigt mycket tid åt till vardagssysslor – man behövde inte fundera på vad man skulle göra.

– Jag minns fortfarande så väl morgnarna där i Hakris stuga när jag sov i den utdragbara sängen i rummet bredvid köket och vaknade av att farmor tände eld i spisen och sedan började hon koka morgonkaffe. Det var ingen brådska och arbetet fick ta den tid som man behövde för det,

På stugväggarna fanns det ofta en kaffekvarn innan man kunde köpa färdigmalet kaffe för kaffekokning.

Porin Matti

Den ernergisnåla, kompakta kaminen Porin Matti var populär i yttre skärgården. Den fungerade nästan som en värmelagrande ugn och avgav värme i många timmar efter att elden slocknat. Där kunde man också laga mat om gasen tog slut.

Nedtecknat från berättardagarna på Tankar i september 2025

Kristina Klingenberg samtalade med Kirsti Lampinen, Kari Kukkula, Iiro Suksi och Ismo Suksi.

Ismo Suksi

Iiro Suksi

Kari Kukkula

Kirsti Lampinen