Saari on aina ollut ainutlaatuinen. Sitä on vaikea kuvitella, miltä tuntuu olla keskellä ei mitään, kun ympärillä ei ole ketään muita. Vaikka lähistöllä on muita saaria, niissä ei asu ketään. Saaresta tuli vähän kuin oma maailmansa. Varsinaisesti sukuja siellä ei asunut sukupolvien ajan, mutta tilanne muuttui, kun majakkalaitos perustettiin – sen jälkeen majakkamiehet asuivat siellä ympäri vuoden.
Pertti Santamaa lapsena.
Ihan pienenä tenavana ei tietenkään päässyt mihinkään, sillä silloin oltiin pihapiireissä. Myöhemmin saimme soutaa siinä lahdessa, josta satamaan mennään. Kun aikuiset viimein näkivät, että osaamme todella soutaa, saimme luvan soutaa Tudesbergiin asti.
Meidän elinpiirimme rajoittui siihen saareen ja sitä ympäröiviin saariin, muutaman tunnin soutumatkan säteelle. Kilometreissä mitattuna pisimmät matkat suuntautuivat Repskärin saarelle, sille isolle, joka näkyy maihin päin. Lapsena emme kuitenkaan soutaneet koskaan svartsteniä kauemmaksi (n 4 km saaresta Ykspihlajan suuntaan). Muutamia vuosia myöhemmin, kun puhelinlinjoissa ilmeni häiriöitä, silloin soudimme Kåtölandettiin asti. Kävimme tarkastamassa miksi puhelin ei toiminut.
Metsässä kulki kaksi puhelinlankaa, ja paikalliset kaatoivat puita aina ”hyväntahtoisesti” suoraan linjan päälle. Tuntui siltä, että se oli sellaista pientä kiusantekoa – kun valtiota kerran sai kiusata. Muuten pysyttelimme parin kilometrin säteellä Tankarista.
Keväisin ensimmäinen työ saareen menon jälkeen oli rantojen kiertäminen. Kiersimme Tankarin ja lähisaaret keräten polttopuita, aivan kuten kaikilla muillakin oli tapana. Siihen aikaan meressä kulki paljon puuta: laivoja lastattiin satamissa ja tukkilauttoja hinattiin sekä Suomen että Ruotsin puolella, ja puita karkaili jatkuvasti merelle. Niitä sitten keräiltiin ja vietiin mökille.
Vapautta ja valvovia silmiä
Kun opimme kunnolla soutamaan, reviirimme laajeni. Aluksi saimme mennä Tudesbergiin, joka oli ensimmäinen saari matkalla mantereelle, sillä sieltä mammat pystyivät vielä vahtimaan meitä joka suunnalta. Taitojen karttuessa pääsimme lähisaariin ja lopulta saimme kiertää niin pitkälle kuin päivässä vain suinkin ehti.
Vaikka olimme välillä kaukana ja saatoimme väittää menevämme Lillgrundille, mutta suuntasimmekin aivan toisaalle, emme me olleet heitteillä. Luotsituvalla oli ympäri vuorokauden vahtimies, päivämies ja yövahti, jotka tarkkailivat meriliikennettä. Samalla he pitivät silmällä meidän liikkeitämme; he tiesivät aina, missä päin olimme menossa.
Olimme velipoikien kanssa usein ensimmäisiä lapsia saarella jo varhain keväällä. Muita lapsia alkoi saapua pikkuhiljaa koulujen loppuessa; jotkut tulivat jopa Helsingistä asti viettämään kesälomaa tätien tai serkkujen luona. Sanonta kuuluikin, että ”tukka pois ja saareen” ja syksyllä palattiin kouluun ”koville otti” – kukaan ei olisi halunnut lähteä pois, kun koulu alkoi.
Alku kesästä saapuessamme saareen puissa oli vasta hiirenkorvat ja meressä saattoi kellua vielä jäälauttoja. Vaikka oli kylmää, keksimme aina tekemistä. Aluksi nahistelimme veljesten kesken, mutta muiden lasten saavuttua leikit muuttuivat monipuolisemmiksi. Seurasimme miesten työtä rannalla, kun he rakensivat ulkoreimareita, ja myöhemmin sain itsekin osallistua: pääsin maalaamaan, sutimaan ja naulaamaan.
Vanhempana, kun käyttöömme tulivat perämoottorit, toiminta-alueemme laajeni entisestään. Kiertelimme saaria ihan huviksemme ja etsimme rannoilta puita tuotavaksi kotiin. Rakensimme myös linnunpesiä ja tunnistimme vesilintuja, lokkeja ja tiiroja. Muistan, kuinka 1950- ja 60-lukujen vaihteessa saaristoon ilmestyivät ensimmäiset räyskät.
Luonnon oppitunteja ja sumumerkkien pauketta
Saaristossa oppi tuntemaan linnut kuin omat taskunsa. 1950- ja 60-lukujen taitteessa sinne saapuivat ensimmäiset räyskät, joiden ruma ääni jäi mieleen. Myöhemmin tutuiksi tulivat myös meriharakat ja monet muut lajit. Siihen aikaan yhteiskoululaisten piti kerätä kasveja kasvioihin.
Päivät saarella kuluivat nopeasti erilaisten puuhastelujen parissa. Majakanmäellä meillä oli kaikenlaisia pelejä ja leikkejä, vaikka välillä meidät komennettiin sieltä pois. Majakkamiesten piti saada nukkua rauhassa työvuorojensa välillä, ja meidän metelimme häiritse heitä.
Kaikkein mieleenpainuvinta oli sumumerkkien ampuminen. Kun sumu laskeutui, majakkamiehet saattoivat mennä syömään ja jättivät meidät tuuraamaan siksi aikaa. Säännöissä oli määrätty tarkka aikaväli, jolloin kaksi pamausta piti kuulua. Seurasimme kellosta tarkasti ajan kulumista, milloin seuraava kaksois pamaus pitää tehdä. Me saimme osallistua talkoisiin: asetimme dynamiittipötköt sähköiseen telineeseen ja veivasimme generaattoria, jolla räjähdys laukaistiin. Se oli kivaa ja vaativaa hommaa, ja me pojat kinasimme siitä, kuka sai veivata ja aiheuttaa pamauksen.
Sumu saattoi kestää monta päivää, ja merkkejä ammuttiin yötä päivää, vaikka ääni ei tuulen vuoksi aina kuulunut edes rantaan asti. Kun sumu vihdoin hälveni, menimme keräämään räjähtäneiden nallien pommilankoja. Meitä varoitettiin kovasti sirpalevaarasta, sillä nallien metallikuoret olivat teräviä, mutta onneksi kenellekään ei koskaan käynyt pahemmin.
Polttoainetynnyreitä ja virkamiestarkastuksia
Kun tulin vähän isommaksi, pääsin mukaan raskaampiin töihin, kuten polttoainetynnyreiden siirtämiseen. Pyöritimme tyhjät tynnyrit rantaan ja täydet takaisin ylös majakalle. Silloin majakalle nouseva polku oli vain kapea ja huonokuntoinen kinttupolku – nykyään sinne voisi ajaa vaikkapa autolla, mikä tuntuu ihan erilaiselta.
Saarelta ei lähdetty mantereelle vähäpätöisten asioiden takia. Sinne jäätiin koko kesäksi, eikä kukaan lähtenyt synttäreille tai muihin rientoihin; vain hammaslääkäri tai parturi oli riittävä syy lähteä maihin. Se oli iso rumbansa, jos jonnekin lähdettiin. Luotsit olivat töissä ympäri vuoden ilman kesälomia, ja maailma pyöri niin, että äidit hoitivat kotia ja isät olivat töissä.
Elämää saarella ohjasivat tiukat säännöt, erityisesti silloin, kun odotettiin tarkastusalusta. Minunkin tehtäväni oli pikkupoikana vahtia, näkyykö merellä luotsipiirin tarkastusalusta. Heti kun alus näkyi, piti nostaa lippu salkoon merkiksi siitä, että vahtimies on paikalla ja hereillä. Jos lippua ei nostettu ajoissa, siitä tuli kova tilitys.
Kun piiripäällikkö tuli tarkastuskäynnille, meidät lapset häädettiin pois jaloista pyörimästä. Meidät laitettiin piiloon kalastajapuolelle tai mökkeihin sisälle, ettemme sotkeneet valtion virkamiesten elämää. Myös meripelastusasema ja sen kalusto tarkastettiin vuosittain huolellisesti. Uudestakaupungista saapui Outori-niminen pelastusristeilijä, ja kaikki pelastusvälineet käytiin luettelon mukaan läpi.
Osa niistä vanhoista pelastusvälineistä oli kyllä hurjan näköisiä. Nykymaailmassa ne näyttäisivät enemmän kidutusvälineiltä. Muistan esimerkiksi hengenpelastushäkin, joka vedettiin remmeillä rinnan yli, ja vivun, jota pumpattiin niin, että se painoi pallean seutua. Ne olivat 1920- ja 30-luvuilla kehitettyjä laitteita, joita säilytettiin ja tarkastettiin saarella vielä pitkään.
Nuori Pertti Santamaa tutussa majakassa.
Rakettikivääreitä ja vaarallisia käänteitä
Saarella oli monenlaista erikoista kalustoa, jota ei enää nykyään ole jäljellä. Luotsituvan seinällä taitaa olla enää vain rakettikivääri muistona entisistä ajoista. Sillä pystyttiin ampumaan ohut köysi haaksirikkoutuneeseen alukseen, jotta sen avulla saatiin vedettyä perille paksumpi hinausköysi. Erityisen mieleenpainuva oli kuitenkin pelastusveneen vesillelasku, joka oli suuri tapahtuma, vaikka äijät eivät aina olleetkaan innokkaita ottamaan venettä ulos vajasta.
Kerran tarkastuskierroksen aikana sattui kuitenkin jotain, mikä olisi voinut päättyä todella huonosti. Olimme juuri syömässä, kun koko saari heilahti valtavan pamauksen voimasta. Äidillä oli heti ensimmäisenä huoli meistä lapsista, mutta pian selvisi, että pelastusvene oli syttynyt palamaan ja räjähtänyt. Vene syttyi niin rajusti, ettei ovia ehditty edes avata, vaan se työnnettiin suoraan ovien läpi veteen.
Räjähdyksessä majakkamestari Kartimo, loukkaantui pahasti. Veneen konehuoneessa sattunut räjähdys repi häneltä päänahkaa irti ja kärvensi kulmakarvat, mutta kuin ihmeen kaupalla pahemmilta vammoilta vältyttiin. Koska saarella ei ollut tuolloin vielä nopeita luotsiveneitä, merivartiosto hälytettiin apuun kuljettamaan loukkaantunut maihin. Minä toimin heille oppaana, sillä vartiosto ei tuntenut lyhintä reittiä Tankarista Ykspihlajaan. Rannassa ambulanssi odotti jo viemään potilaan sairaalaan.
Se oli hurja tilanne: pieni konehuone, täysi räjähdys ja mies konehuoneessa, mutta hän palasi saarelle jo muutaman päivän tarkkailun jälkeen päänahka ommeltuna. Myöhemmin monet näistä vanhoista, lähes kidutusvälineiltä näyttäneistä hengenpelastuslaitteista hävitettiin satamaremontin yhteydessä, ja ne jäivät vain tarinoihin.
Muuttuva saari ja merten perinteet
Maailma saarella muuttui lopulta nopeasti. Kun uudet luotsiveneet tulivat, ne muuttivat kaiken, ja vanha yhteisöllisyys alkoi hälvetä. Joinakin kesinä ajoin itse ruokapaattia saaresta maihin kaksi kertaa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin, jotta sain kulutettua aikaani. Nykyään saareen ei enää pääse luotsiveneiden kyydissä, vaan sinne on mentävä omalla veneellä tai tilausajolla, mikä on kallista.
Ennen saarella vallitsi henki, jossa kaikki auttoivat kaikkia ja asioita tehtiin porukalla. Luotsit asuivat saarella, mutta nykyään heitä ei siellä enää juuri näe; he tulevat ja menevät mahdollisimman nopeasti takaisin maihin. Ennen kaikki tunnettiin ulkonäöltä jo kaukaa pelkän kävelytyylin perusteella, mutta nyt saarella liikkuu väkeä, jota ei enää tunne. Myös maisema on muuttunut, kun sinne on pystytetty tutkamastoja ja muuta meriliikenneturvallisuutta palvelevaa tekniikkaa.
Vaikka moni asia on toisin, kalastuksen perinteet elävät muistoissa ja käytännöissä. Nuoruudessani kalastajapuolella saattoi olla parhaimmillaan kuusi venettä, ja kalastajia tuli saaristoon Öjan puolelta, Larsmosta ja muualta lähistöltä. Saaristossa oli muinaisia kalapaikkoja ja rysäpaikkoja, jotka oli jaettu eri toimijoiden kesken. Vielä nykyäänkin verkot ja rysät lasketaan usein samoille tutuille, perinteisille paikoille, jos niitä vielä käytetään.
Saarielämä oli omanlaisensa maailma, jossa vaarat ja arki kietoutuivat yhteen, mutta aika ajoi lopulta monen vanhan tavan ohi.
Silakkarysiä ja ”pahanhajusta mömmöä”
Kalastus oli kiinteä osa saaren elämää, ja muinaiset rysäpaikat olivat tarkasti jaettuja. Muistan erityisesti silakkarysät, joita värjättiin kerran kesässä jossain mustassa ”mömmössä”. Se oli sotkuista ja haisevaa työtä. Me lapset menimme tietenkin katsomaan liian läheltä, jolloin äijät hermostuivat ja häätivät meidät kauemmas. Keittopatana toimi vanhamerimiina.
Majakkamiehet kalastivat ahkerasti saaren ympärillä siikakoukuilla ja potkuverkoilla. He tunsivat vedet kuin omat taskunsa ja tiesivät tarkalleen, millä tuulella verkot kannatti laskea mihinkin kohtaan. Vaikka me yritimme joskus katsoa mallia, emme me saaneet kalaa samalla tavalla – heille tuntui nousevan aina juuri sen verran kuin tarvittiin.
Kadonneet kalat ja harrilauta
Nykyään rannat ovat muuttuneet. Ennen kalastimme satamassa onkimalla ja saimme hyvin ahventa, mutta nyt kalat ovat siirtyneet kauemmas rannikoilta. Epäilen, että syynä on jokivesien saastuminen ja tehtaiden päästöt; vesi maistuu huonolle ja kalat kaikkoavat.
Yksi mielenkiintoisimmista vanhoista pyydyksistä oli harrilauta, jota vedettiin veneen perässä karikoilla. Se oli kuin puinen ”torpedo”, joka vetäytyi koko ajan ulospäin veneestä ja piti siiman kireällä. Selkäsiimaan oli kiinnitetty useita perhoja, ja kun sitä soudettiin tai ajettiin hiljaa perämoottorilla, se vaihtoi suuntaa äkillisestä nykäisystä. Nykyään harrilautoja ei enää juuri näe, ja ne harvat, joita on jäljellä, ovat jo ruosteessa.
Merivesi
Lämmin vesi oli sellaista 12–16-asteista, silloin kun se oli lämpimimmillään. Mutta saattoi se olla vain kahdeksankin astetta, kun meni uimaan – se tuntui heti siltä kuin olisi mennyt uimaan jäiden sekaan. Siinä sataman suulla uitiin paljon siihen aikaan, kun se oli semmoinen suojainen paikka. Uitiin vain sataman suun yli; nykymaailmassa se on ihan erilainen, mutta silloin se oli sopivan levyinen.
Oli kiva mennä rannalta toiselle, ja joskus lähdettiin uimalla kiertämään saartakin. Välillä kahlattiin, jos oli matalaa eikä pystynyt uimaan. Pohjoisrannalla ei yleensä paljoa uitu, koska siellä meri kuohui kallioita vasten ja aalto rykäisi rantaan – siellä ei ollut tilaa. Mutta useampana kesänä me tehtiin kaarnalaivoja ja uitettiin niitä siellä kalliokuopissa. Sitä oli kaikenlaista puuhastelua ja ajankulua: leikittiin merirosvoa ja yritettiin päästä milloin mihinkin, kunnes joku tuli hakemaan syömään tai nukkumaan. Tuulikin saattoi vaihtaa suuntaa ja siinä meni joskus monta tuntia huomaamatta, ennen kuin lopetettiin.
Kun tultiin vähän vanhemmiksi, päästiin mukaan viemään reimareita. Vanhat reimarit poimittiin pois – ne olivat yleensä vain pätkiä, kun jää oli katkaissut ja vienyt ne mennessään. Ne nostettiin ylös ja vietiin Tulesbergiin rantaan kuivumaan. Sitten laitettiin uusi reimari tilalle. Joskus se ei osunutkaan heti oikeaan kohtaan, niin sitä piti siirrellä ja nostaa uudestaan ylös. Saarissa oli linjamerkit, joiden avulla katsottiin, että reimari saatiin juuri oikealle paikalle.
Joskus olimme äijien kanssa merellä viemässä niitä reimareita, ja välillä mentiin luotsiveneen kyytiin vastaan tulevia laivoja. Kysyttiin vain, että saako tulla kyytiin, ja kyllä ne ottivat. Se oli kivaa, varsinkin kun vene hyppyytti aalloilla ja roiski vettä – se hytkyi kuin kenguru siellä mennessään. Se oli oma elämyksensä, vaikka välillä katsottiinkin, että kummasti sitä selvittiin hengissä takaisin.
Kierrettiin saaria, vaikka kaikki eivät osanneet edes uida. Siellä oltiin kaukana ja vettä saattoi olla veneen alla toistakymmentä metriä. Pelastusliivejä ei tietenkään ollut kenelläkään, mutta se tiedettiin, että veneessä pitää istua – seistä ei saanut. Paikkaa vaihdettiin matalana, kun soutaja väsyi ja toinen tuli tilalle. Yleensä meitä oli aina kaksi kerrallaan airoissa.
Liukkaita kallioita ja uintiopetusta
Joskus meitä oli neljäkin soutajaa kerrallaan, ja niin sitä mentiin koko porukalla eteenpäin. On se tosiaan ihme, ettei kukaan hukkunut. Useimmat meistä oppivat uimaan vasta kouluikäisinä, vaikka jotkut taisivat osata sen jo aikaisemmin. Kun uimataito karttui, soudeltiin saarta ympäri, mutta kovalla tuulella kaikkia kiellettiin menemästä pohjoisnokalle.
Sitä kieltoa me kyllä uskottiin, sillä rannat olivat vaarallisia. Kallioihin tuli kesäisin sellaista merilevää, joka teki ne aivan rasvatun liukkaiksi. Vaikka kuinka yritti jarruttaa, jalat vain irtosivat pohjasta ja sitä luisui veteen. Toisaalta se oli myös hauskaa: me otimme siitä ilon irti ja liu’uimme kallioita pitkin kovaa vauhtia mereen. Pohjoisnokalla ei muuten ollutkaan kovin hääviä; siellä tuli äkkiä kylmä, kun päällä ei ollut muuta kuin uikkarit ja teepaita. Saaren muissa paikoissa tarkeni paremmin ilman villapuseroa.
Luotsituvan edustalla oli semmoinen poukama, jota me sanoimme ”sokketränniksi”. Se oli jaettu ikään kuin kolmeen alueeseen. Pienimmät tenavat loiskuttivat vettä kallioisessa kuopassa, ja ne, jotka eivät vielä osanneet kunnolla uida, olivat omalla alueellaan. Siinä oli selvä kallioinen kynnys, jonka takana vesi oli lämmintä ja ulottui aikuisia polviin asti. Siinä oli hyvä harjoitella uimista ja mennä käsipohjaa kallioita vasten.
Vasta kun osasi varmasti uida, sai mennä sen kynnyksen yli syvälle puolelle. Siellä oli pakko osata pysyä pinnalla, tai muuten hukkui. Se oli kapea paikka aivan luotsituvan vieressä. Aurinkoisena päivänä, kun meri ei tuullut, kallioiden välissä oli valtavan lämmin. Muorit ottivat usein kahvipannun mukaan ja keittelivät siellä kahvia samalla kun me lapset melskasimme vedessä. Siinä ne emännät höpöttivät keskenään ja päivä kului mukavasti.
Jäätelöä, limonaadia ja merisäätä
Yksi päivän kohokohdista oli se, kun vene tuli maista. Sitä aina odotettiin: kuka sieltä tulee ja tuoko se ruokalaatikon tullessaan. Siihen aikaan ei ollut kylmälaitteita, joten joskus helteellä ruokaveneen tuoma jäätelö ehti pehmetä melkoiseksi mönjäksi hitaan merimatkan aikana. Mutta ei se kauaa vanhentunut – se syötiin heti pois. Pienenä sellaiset herkut olivat harvinaisia, mutta myöhemmin niitä alkoi saada useammin.
Juhannus oli erityistä aikaa, sillä silloin ostettiin oikein kori limonaadia, sellainen 24 pullon laatikko. Meitä oli kolme poikaa, ja pullot jaettiin tasan. Siinä sitten pihtailtiin ja katsottiin, kuka pystyy säästämään omia pullojaan viimeiseksi asti. Usein siitä tuli lopulta riita, kun joku epäili toisen juovan hänen pulloaan.
Elämä saarella muuttui paljon, kun saimme kaasujääkaapin ja muut kaasulaitteet. Silloin pystyi ostamaan ja säilyttämään ruokaa ihan eri tavalla kuin ennen. Muistan myös vanhat matkaradiot, jotka toimivat akulla. Akkuja piti käydä lataamassa maissa asti. Kun radiosta tuli merisää, koko kulmakunnan piti olla aivan hiljaa, että äijät saivat kuunnella tiedotukset rauhassa. Se oli merenkululle elintärkeää, ja on se sitä vielä tänä päivänäkin, vaikka jotkut nykyään ihmettelevät, miksi sitä pitää tulla radiosta niin monta kertaa päivässä.
Minun mielestäni merisää ei ole koskaan turhaa.
Kaupunkiin lähtö
Kaupunkiin lähtö oli aina kova paikka. Lähtö tapahtui yleensä venetsialaisten eli huvilakauden päättäjäisten jälkeen. Muistan sen valtavan harmituksen ja riidan, kun en olisi halunnut lähteä vielä pois. Se tuntui monesta lapsesta ahdistavalta: oli totuttu menemään koko kesä uikkareissa, shortseissa ja paljain jaloin tai korkeintaan tennarit jalassa.
Sitten yhtäkkiä piti vetää kunnolla vaatteet päälle, pukea kengät, jotka puristivat, ja lähteä kaupunkiin istumaan moneksi tunniksi sisälle kouluun. Se oli melkoinen muutos kerralla. Me olimme yleensä niitä, jotka tulivat saareen ensimmäisinä keväällä ja lähtivät sieltä viimeisinä syksyllä. Muut mökkiläiset saattoivat viipyä vain viikon tai kaksi, mutta meidän kesämme saarella kesti aina syyskuuhun asti.
Maija Rantaharju jututti Pertti ” Pepe” Santamaata noin 15 vuotta. Pro Tankar on koonnut materiaalin omakertomukseksi.
Voit myös seurata Pepeä majakanmäen kierrokselle sivustolla.
Pertti Santamaas barndomsminnen från Tankar
En egen värld mitt i havet
Pertti Santamaa med sin far, lotsen Aarne Santamaa
Ön har alltid varit unik. Det är svårt att föreställa sig hur det känns att vara mitt ute i ingenting, utan en enda människa omkring sig. Även om det finns andra öar i närheten, bor det ingen där. Ön blev som en egen liten värld. Egentligen bodde inga släkter där generation efter generation, men situationen förändrades när fyrväsendet etablerades – därefter bodde fyrpersonalen där året runt.
Som riktigt liten fick man förstås inte gå någonstans, utan höll sig kring gården. Senare fick vi ro i viken som leder till hamnen. När de vuxna till slut såg att vi verkligen kunde ro, fick vi tillstånd att ro ända till Tudesberg.
Vårt livsutrymme begränsades till ön och de omgivande öarna, inom några timmars rodd. De längsta turerna i kilometer räknat gick till Repskär, den stora ön som syns mot fastlandet. Som barn rodde vi ändå aldrig längre än till Svartsten (cirka fyra kilometer från ön i riktning mot Yxpila). Några år senare, när det blev störningar i telefonlinjerna, rodde vi ända till Kåtölandet för att kontrollera varför telefonen inte fungerade.
Två telefonledningar gick genom skogen, och lokalborna fällde ibland träd “illvilligt” rakt över linjen. Det kändes som ett slags småretande – man kunde ju reta staten lite. I övrigt höll vi oss inom ett par kilometers radie från Tankar.
På våren var det första arbetet efter ankomsten till ön att gå runt stränderna. Vi gick runt Tankar och de närliggande öarna och samlade ved, precis som alla andra gjorde. På den tiden drev mycket virke i havet: fartyg lastades i hamnarna och timmerflottar bogserades både i Finland och Sverige, och stockar lossnade ständigt. Dem samlade man in och tog med till stugan.
Frihet under vaksamma ögon
När vi lärde oss ro ordentligt utvidgades vårt revir. Först fick vi åka till ”Tudesberg”, den första ön på vägen mot fastlandet, eftersom mammorna fortfarande kunde hålla ett öga på oss därifrån. När vi blev skickligare fick vi åka till närliggande öar och till slut så långt vi hann under en dag.
Även om vi ibland var långt borta och kunde säga att vi skulle till Lillgrund men i stället styrde åt ett helt annat håll, var vi aldrig utan uppsikt. Vid lotsstugan fanns vakter dygnet runt – dagvakt och nattvakt – som övervakade sjötrafiken. Samtidigt höll de koll på oss; de visste alltid ungefär var vi befann oss.
Pertti Santamaa
Vi bröder var ofta de första barnen på ön tidigt på våren. Fler barn kom när skolorna slutade; några kom ända från Helsingfors för att tillbringa sommaren hos mostrar eller kusiner. Det sades: ”bort med håret och till ön”, och på hösten återvände man till skolan med orden ”det tar hårt” – ingen ville lämna ön när skolan började.
I början av sommaren hade träden bara mössöron och isflak kunde ännu flyta i havet. Trots kylan hittade vi alltid på något att göra. Först småbråkade vi bröder emellan, men när fler barn kom blev lekarna mångsidigare. Vi följde männens arbete på stranden när de byggde remmare, och senare fick jag själv vara med och måla, tjära och spika.
När vi blev äldre och fick tillgång till utombordsmotorer vidgades vår värld ytterligare. Vi åkte runt bland öarna för nöjes skull och letade drivved. Vi byggde fågelbon och lärde oss känna igen sjöfåglar, måsar och tärnor. Jag minns hur de första skräntärnorna dök upp i skärgården i slutet av 1950- och början av 1960-talet.
Naturens lektioner och mistlurarnas dån
I skärgården lärde man sig känna fåglarna utan och innan. Skräntärnans fula läte etsade sig fast i minnet. Senare blev också strandskator och många andra arter bekanta. På den tiden skulle läroverkselever samla växter till sitt herbarium.
Det mest minnesvärda var ändå dimsignalerna. När dimman föll kunde fyrmännen gå och äta och lämna oss att sköta signaleringen en stund. Reglerna föreskrev exakt intervall för de dubbla knallarna. Vi följde klockan noggrant för att veta när nästa skulle avfyras. Vi placerade dynamitstubiner i den elektriska hållaren och vevade generatorn som utlöste explosionen. Det var roligt och ansvarsfullt – och vi pojkar tävlade om vem som fick veva.
Dimman kunde ligga i flera dagar och signalerna sköts dygnet runt. När dimman lättade samlade vi ihop rester av spränghattar. Vi varnades för splitter, men som tur var skadades ingen allvarligt.
Bränsletunnor och tjänstemannabesök
När jag blev lite äldre fick jag delta i tyngre arbeten, som att flytta bränsletunnor. De tomma rullades ner till stranden och de fulla upp till fyren längs en smal stig. I dag skulle man nästan kunna köra bil där – så annorlunda har det blivit.
Man reste inte till fastlandet för småsaker. Endast tandläkare eller frisör var giltiga skäl. Lotsarna arbetade året runt utan semester. Livet på ön styrdes av strikta regler, särskilt när inspektionsbåten väntades. Min uppgift som pojke var att hålla utkik efter lotsdistriktets inspektionsfartyg. När det syntes skulle flaggan hissas genast.
Barnen fick hålla sig undan när distriktschefen kom. Även sjöräddningsstationens utrustning granskades noggrant varje år. En räddningskryssare från Nystad, Outori, anlände och all utrustning kontrollerades.
Raketskjutare och farliga situationer
På ön fanns utrustning som i dag nästan är borta. Vid lotsstugan finns kanske bara raketgeväret kvar – med det sköt man en tunn lina till ett havererat fartyg för att sedan dra över en grövre lina.
En gång inträffade en explosion i räddningsbåten som kunde ha slutat illa. Fyrmästare Kartimo skadades svårt när maskinrummet exploderade. Mirakulöst nog överlevde han och återvände till ön några dagar senare med hopsydd hårbotten.
Unga Pertti Santamaa i den välbekanta fyren.
En föränderlig ö
Med nya lotsbåtar förändrades livet snabbt. Den gamla gemenskapen började blekna. Förr hjälpte alla varandra. Nu kommer och går lotsarna snabbt, och många på ön är obekanta ansikten. Landskapet har också förändrats med radar- och annan säkerhetsutrustning.
Fisketraditionerna lever ändå kvar i minnet. Förr kunde sex båtar ligga på fiskarsidan. Gamla fiskeplatser användes generation efter generation.
Sillryssjor och illaluktande gegga
Sillryssjorna färgades en gång per sommar i en svart, illaluktande brygd. Det var kladdigt arbete, och vi barn drevs bort när vi kom för nära. Kitteln var en gammal sjömina.
Havsvatten och lekar
Varmt vatten betydde 12–16 grader. Ofta var det bara åtta – det kändes som att bada bland isflak. Vi simmade över hamninloppet och ibland runt hela ön. På nordsidan var det farligt med hala klippor och hård sjö.
Vid lotsstugan fanns en vik vi kallade ”sockertratten”, indelad i tre områden efter simkunnighet. De minsta plaskade i grunda klippbassänger, och först när man kunde simma ordentligt fick man gå över tröskeln till det djupa.
Glass, läsk och sjöväder
En av dagens höjdpunkter var när båten kom från fastlandet. Ibland hade den med sig glass, som i värmen hann smälta till en enda röra – men den åts upp genast.
Till midsommar köptes en back med 24 flaskor läsk. Vi tre pojkar delade lika och försökte spara våra flaskor längst.
När vi fick gaskylskåp förändrades livet. De gamla batteridrivna radioapparaterna krävde att man åkte till fastlandet för att ladda batterierna. När sjövädret sändes skulle det vara knäpptyst. Det var livsviktigt – och det är det fortfarande.
Att lämna ön
Att resa till staden var tungt. Efter venetianska aftonen var det dags att åka. Det kändes svårt att lämna sommarlivet i shorts och barfotalivet och gå till skolbänken i trånga skor. Vi kom först på våren och reste sist på hösten. Andra stannade bara någon vecka, men vår sommar varade ända in i september.
Maija Rantaharju intervjuade Pertti ”Pepe” Santamaa för cirka 15 år sedan.
Pro Tankar sammanställde materialet till en självbiografisk berättelse år 2026.
Leave A Comment