På svenska

Kari Kukkula vietti lapsuutensa kaikki lomat; kesä-, joulu – ja hiihtolomat Tankarissa tätinsä Sointu Säilän ja hänen miehensä Aatos Säilän kanssa Kokkolassa ja Tankarissa. Sointu ja Aatos Säilällä ei ollut omia lapsia ja Karille he olivat niin kuin äiti ja isä. Koulunkäynnin Kari kävi kotona Raumalla kolmen sisarusten kanssa mutta muuten hän vietti aikansa Säilän perheenjäsenenä.

Maija Rantaharju tapasi Kari Kukkulan 2010–2011 ja teki Pro Tankarille haastattelun, joka ei ole ennen julkaistu. Kristina Klingenberg teki Kari Kukkulan kanssa syyskuussa 2025 haastattelun pohjalta tämän muistelon. 

Luonnon äänet

Ensimmäisenä tulevat mieleen lokkien äänet. Kun asuimme siellä nautofoonihuoneessa, sumun aikana ammuttiin viiden minuutin välein kaksi laukausta. Se on muisto, joka on jäänyt elävästi mieleeni, sillä sumu saattoi kestää jopa kaksi viikkoa. Ampumista kuului taukoamatta, mutta siihen tottui vähitellen.

Täytyy sanoa, että ainoa asia, mikä aina harmitti, oli lintujen meteli aamuisin. Sanon tämän leikkisästi, mutta kuitenkin se oli totta: hermostutti, kun nuo kirotut linnut alkoivat laulaa heti auringon noustessa ja herättivät minut. Se häiritsi varsinkin ensimmäisten kahden tai kolmen viikon ajan.

Tankarin luonto

Tankarin luonto kokonaisuudessaan, yhdistettynä mereen, on ainutlaatuinen. Meren tuoksu on ihana – joka aamu, kun astut ovesta ulos, vastaan tulee raikas meri-ilma. Yleisesti ottaen Tankarin luonto on puhdas, ja sen hajut ovat luonnollisia ja raikkaita. Kun kävelee kivikossa, koivun tuoksu erottuu selvästi. Myös tervaleppä tuoksuu omalla tavallaan, mutta sen huomaa vain läheltä. Koivun tuoksun sen sijaan voi aistia jopa viiden–kuuden metrin päästä, kun kulkee koivumetsän ohi.

Lapsuudessa kasvillisuus oli paljon runsaampaa kuin nykyään. Kun lähti kävelemään Pohjanokalta, tuli vastaan suuri kuloalue. Ja täällä länsirannalla, muistat varmasti, kun kävimme metsikössä ja näytin sinulle kielolaakson. Siellä kasvoi valtava määrä kieloja, ja niiden kukinnan aikaan tuoksu oli huumaava, kun tuhannet kielot kukkivat samaan aikaan.

Kotieläimet 

Santamaalla oli kissa. Karekallaksen pojat löysivät rannasta lokinpoikasen. He seurasivat pitkään, tulisiko emo ruokkimaan sitä, mutta kun niin ei käynyt, he ottivat poikasen lemmikikseen. Lopulta kuitenkin kävi huonosti: Santamaan kissa Mytty pääsi käsiksi siihen ja tappoi sen.

Santamaa muisti myöhemmin, että vanhempana luotsina hänellä oli koira. Se oli labradorinnoutaja, jonka nimeksi hän muistaa Nallen. Lisäksi he pitivät kanoja kahtena tai kolmena kesänä. Kanoja oli kolme tai neljä sekä yksi kukko. Muista lemmikeistä saarella ei ole mainintoja.

Ahlön kalastajilla oli lehmiä. Yhtenä kesänä niitä oli kolme, mutta yleensä heillä oli kaksi lehmää niin kauan kuin he viettivät kesiä saaressa kalastellen.

Terveys

Tietenkin pieniä nuhia ja sen kaltaista oli. Yksi pysyvä muisto on kipeistä jaloista ja varpaista. Itse löin varpaani kolme kertaa niin pahasti, että kynnet irtosivat ja varpaisiin jäi pienet herneen kokoiset patit, jotka ovat vieläkin tallella. Mitään vakavaa ei kuitenkaan koskaan ollut.

Kolmena talvena, jolloin olin saaressa, sairastin pientä nuhaa, mutta en muista, että minulla olisi ollut koskaan kuumetta tai muita vakavampia sairauksia.

Ainoa lapsi 

En ollut yksinäinen. Olin ehkä luonteeltani hieman erakko, mutta viihdyin hyvin. Kolmena talvena olin saaren ainoa lapsi, mutta en kokenut sitä ongelmana.

Olin tervetullut kaikkialle, missä ihmisiä oli. Saaressa oli kolme majakanvartijaa ja kaksi luotsia. Minua kohdeltiin kuin omaa lasta: majakanvartijoiden ovesta sai aina mennä sisään, ja luotsituvassa olin yksi heistä, vaikka olin vasta viisivuotias.

Muutin Tankariin maaliskuussa, juuri ennen kuin täytin viisi vuotta elokuussa. Silloin pyörin aikuisten jaloissa ja osallistuin heidän askareisiinsa. Luotsit tekivät itse kaikki reimarit, ja minäkin olin mukana “tekemässä” niitä. Kukaan ei koskaan ajanut minua pois, vaan sain olla mukana kaikessa.

Luotsitupa

Vietimme paljon aikaa luotsituvassa. Kun tulimme vanhemmiksi, luotsit pitivät siellä yötä päivää vahtia. Vahtivuoro vaihtui kymmeneltä illalla tai puoliltaöin, sitä en tarkalleen muista. Me pojat kävimme pitämässä yövahtia luotsien kanssa.

Valvoimme kolme–neljä tuntia kiikarilla tähyillen, näkyisikö laivoja. Kun laiva tuli näkyviin, herätimme luotsin. Itsekin herätin usein setäni ja sanoin: ”Laiva näkyy, tuletko katsomaan.”

Kävimme lähes päivittäin seuraamassa, mitkä laivat tulivat Kokkolan satamaan ja mitkä lähtivät. Se oli lapsille suurta hupia: laivoja mentiin vastaan. Joskus joku pojista saattoi joutua lähtemään viemään tai hakemaan luotsia veneellä.

Lasten säännöt ja leikit

Luotsien, öjaläisten ja majakkamiesten lapsilla olivat hieman erilaiset piirit. Kalastajakylän lapset olivat pääosin ruotsinkielisiä, ja suomenkieliset lapset eivät juuri leikkineet heidän kanssaan. Vain Wikströmin perheen lapsista, jotka olivat ruotsinkielisiä, leikkivät heidän seurassaan. Suomenkielisten ja ruotsinkielisten lasten yhteydenpito jäi vähäiseksi.

Luotsien ja majakkamiesten lapset sen sijaan olivat keskenään täysin tasavertaisia. Leikit olivat yhteisiä, samat säännöt koskivat kaikkia, eikä ketään kiusattu.

Setäni kasvatus jätti minuun pysyvän jäljen. Hän oli ehdottoman rehellinen ihminen ja painotti rehellisyyttä myös meille lapsille. Muistan tapauksen, kun kaupungissa varastin pienen karkkiaskin – tai ehkä se oli purukumia. Kun tätini huomasi asian, setä vei minut itse takaisin kauppaan. Hän sanoi, että minun oli selvitettävä asia itse. Jouduin kassalle tunnustamaan, että tämä jäi maksamatta, ja pyysin saada maksaa sen nyt. Kassatäti hyväksyi asian, mutta minulle se oli voimakas opetus, joka jäi mieleen loppuiäksi.

Meille opetettiin myös kädentaitoja jo varhain. Viisivuotiaana sain ensimmäisen oman puukon, ja opeteltiin sahaamaan ja hakkaamaan puita. Eräänä kesänä lähes kaikki saaren pojat osallistuivat verkkokeinun kutomiseen. Jokainen joutui tekemään osansa: sahaamaan ja hakkaamaan puita.

Meren aarteet 

Löysin kerran pullonkorkin, kaukasialaisen, jossa oli espanjalaisen naisen kuva. Se on suurin aarre, jonka merestä olen löytänyt, ja se roikkuu yhä mökillä. Myöhemmin, kun muovia alkoi ajautua rannoille, löytyi kaikenlaisia muovitörppöjä, mutta ei mitään sen kummempaa. Tietysti kerättiin puutavaraa mitä löytyi, sehän oli siihen aikaan tosi arvokasta. Ja silloin Kokkolahan oli puutavaran kuljetussatama. Et sieltä hinaajat vei isoja tukkikuormia. Venäjälle ja Ruotsiin ainakin. Kaksi kertaa hajosi tällainen puutavaranippu Tankarin edustalla. Saaresta soitettiin laivaselvittäjälle ja kerrottiin mistä nipuista oli kyse ja saatiin pitää puut. Tämä oli todella arvokas. Ja saarelaiset korjasivat melkein kaikki puut pois. Meillä oli sellainen soutuvene, jossa oli viis hevonen moottori ja hinattiin yksi nippu sinne meidän rantaamme. Setäni sahautti Ykspihlajan sahalla niistä lautoja. Ja jos en väärin muista niin niistä on meidän puuhuoneemme rakennettu ja saunan runko.  Monen vuoden polttopuut tuli siinä samassa. 

Mantereella käynti

Kesäaikana emme juuri käyneet mantereella. Luotseille oli niin sanottu Ykspihlajaviikko. Kun luotseja oli kahdeksan, yksi kerrallaan oli aina satamassa hoitamassa laivaliikennettä. Kaupunkiin päästiin siis kaksi tai kolme kertaa kesässä, jos silloinkaan koko perhe lähti mukaan.

Kaupunkiin mentiin vain, jos oli pakko – esimerkiksi parturiin. Vene kulki tuohon aikaan kahdesti viikossa, joten kaupungissa asiointi oli mahdollista tarpeen mukaan.

Kaupunkiin meno kesken kesän tuntui aina erikoiselta. Tankarissa elämä kulki omalla rytmillään, ja siellä kaikki oli tuttua ja rauhallista. Kun sitten yhtäkkiä mentiin kaupunkiin, se tuntui vilkkaalta ja meluisalta.

Olihan se samalla myös juhlahetki. Kaupunkiin pääsy merkitsi mahdollisuutta käydä parturissa, ostaa uusia vaatteita tai tarvikkeita sekä nähdä tuttavia. Lapselle se oli suuri elämys, kun pääsi pois saaren arjesta ja sai kokea kaupungin hälinän.

Silti paluu Tankariin tuntui aina helpottavalta. Saaressa oli meri, raikas ilma ja tuttu yhteisö, joka antoi turvallisuuden tunteen.

Tupakan kokeilu

Ensimmäiset tupakat poltimme merikaislasta. Se muistutti sikarin vahvuista. Siitä jäimme monta kertaa kiinni ja saimme kunnon nuhteet.

Noin 14–15-vuotiaina aloimme kokeilla oikeita tupakoita. Ensin varastelimme niitä Wikströmiltä ja muilta, jotka polttivat. Vein itsekin monta tupakkaa, ja jäin useamman kerran kiinni, myös Aatoksen askista varastaessani. Lopulta aloimme ostaa omia taskurahoilla.

Polttelimme salaa ja luulimme, ettei kukaan huomaa. Mutta haju paljasti meidät aina – tuoksuimme tupakalta kuin olisimme tulleet kapakasta.
Kun jäimme kiinni, saimme toruja ja joskus tukkapöllyä, mutta siihen se jäi.

Majakkaan kiipeily 

Se oli myös yksi hupi. Sinne pääsi melkein aina, kun vain halusi. Kun majakkamiehet menivät sinne, he eivät koskaan sanoneet, ettei sinne saisi tulla. Sinne sai mennä sillä tavalla, että aina tietysti pyydettiin lupa. Ihan samalla tavalla kuin silloin, kun käytiin laivaa vastassa: aina kysyttiin lupa, saako tulla mukaan. Ja samoin majakalla kysyttiin majakkamieheltä, saako tulla. En muista koskaan, että olisi sanottu, ettei saa tulla.

Esimerkiksi silloin, kun olin pikkupoikana, kerroin, että majakkamestarilla oli kotitila Hailuodossa. Hänellä oli viisi tai kuusi omaa lasta, ja hänen vaimonsa hoiti kotitilaa. Majakassa piti käydä viemässä valopetrolia, joka höyrystettiin, jotta valo pysyi palamassa. Sitä piti siis kantaa majakkaan. Majakkamestari teki minulle jopa sellaisen kahden tai kolmen litran kuparisen ämpärin. Monta kertaa, kun vartosin, että koska majakkamestari oli menossa vuorolleen, juoksin nopeasti oman ämpärini kanssa mukaan. Sain kantaa sinne ehkä litran verran valopetrolia, ja ylväästi kannoin sen majakkaan.

Salakuljetuksesta 

Salakuljetusasiat painettiin siihen aikaan villaisella. Kaikki tiesivät niistä, mutta niistä ei puhuttu. Muistan vain, että yksi luotsi sai varoituksen. Sitäkään ei kuitenkaan ilmoitettu luotsipiirille eikä muuallekaan, käsittääkseni. Ja siitä luotsista tulikin täysin raitis, viinan kanssa touhuaminen jäi siihen. Asia oli silloin niin vakava, että se oli vähällä paljastua tullillekin. Käsitykseni mukaan tulli ei kuitenkaan koskaan saanut siitä tietoa.

Salakuljetusta harjoitettiin yhden tai kahden suomalaisen laivan kanssa. Kun nämä laivat tulivat, he järjestivät asian aina jotenkin. Laivasta heitettiin alas laatikko, ja sillä tavalla se toimitettiin. Ilmeisesti mukana oli myös yksi kutterinkuljettaja. Koko homma kuitenkin painettiin täysin villaisella, eikä siitä puhuttu ääneen. Kaikki saarella asuvat tiesivät, mitä tapahtui.

Osallisia ei ollut montaa. Käytännössä mukana oli yksi luotsi ja todennäköisesti myös kutterinkuljettaja, sillä jos laivasta laskettiin alas viinalaatikko, oli hänen täytynyt olla mukana järjestelyissä.

Muutokset 

Noin 1975 kun tuli uusi luotsiasema ja uusia luotseja. Luotsiveneessä kulkemiseen Tankariin tai maihin tuli myös muutoksia ja oli vaikea saada selville lähtöajat. 

Uusien luotsien myötä kanssakäyminen väheni. Vanhat luotsit pitivät vielä yhteyttä, mutta merikapteenit muodostivat oman piirinsä, eikä heistä kukaan käynyt esimerkiksi meidän mökissämme.

Saarelle kulkeminen helpottui, kun hankin oman veneen. 

Luonnon muuttuminen johtui osin turismista, kun polkuja tallattiin ja kasvillisuutta hävisi, mutta myös teollisuuden päästöt, kuten Kokkolan Outokummun ja rikkihappotehtaan elohopea, vaurioittivat luontoa ja kalakantoja. Herkempi kasvisto taantui, ja esimerkiksi kataja on levinnyt rajusti syrjäyttäen muita lajeja. Harri Hongell keräsi aikanaan kaikki Tankarin kasvit talteen.

Saaressa kulkeminen on kaikille vapaata, sillä mökkitontit ovat vuokralla, eikä yksityisalueita ole. Luotsilaitoksen tiukat määräykset aiheuttivat aikanaan turhautumista, mutta mökistä ei koskaan luovuttu, ja vuokran minä maksoin kuten muutkin, ilman että vuokrasopimusta oli allekirjoitettu. Neuvottelin oman lakimiehen kanssa, joka myös totesi, että vuokrasopimuksen sisällössä oli puutteita ja liian kova sävy.  

En minä koskaan saareen kyllästynyt. Ajat vain muuttuivat. 

Vuonna 2016 luovuin mökistä ja vuotta ennen sitä möin pois veneeni. 

Naturens ljud
Det första jag minns är måsarnas skrik. När vi bodde där i nautofonhuset sköts det två skott med fem minuters mellanrum under dimma. Det är ett minne som sitter levande kvar, för dimman kunde hålla i sig i upp till två veckor. Skotten hördes oavbrutet, men man vande sig så småningom.

Jag måste säga att det enda som alltid störde mig var fåglarnas oväsen på morgnarna. Jag säger det med ett leende, men ändå var det sant: det var irriterande när de förbannade fåglarna började skräna direkt vid soluppgången och väckte mig. Särskilt de första två–tre veckorna var det riktigt störande.

Tankars natur
Tankars natur som helhet, i kombination med havet, är unik. Doften av havet är underbar – varje morgon när man går ut genom dörren möts man av den friska havsluften. Naturen på Tankar är i allmänhet ren, och dofterna är naturliga och friska. När man går bland stenarna känns doften av björk tydligt. Också alen har en särskild doft, men den märks bara nära inpå. Björkens doft däremot kan man känna fem–sex meter bort, när man går förbi en björkdunge.

Under min barndom var vegetationen mycket frodigare än nu. När man gick från Pohjanokka mötte man ett stort bränt område. Och här på västkusten – du minns säkert – gick vi en gång i skogen och jag visade dig liljekonvaljedalen. Där växte en enorm mängd liljekonvaljer, och när de blommade var doften bedövande när tusentals blommade samtidigt.

Husdjur
På Santamaa fanns en katt. Pojkarna från Karekallas hittade en måsunge vid stranden. De väntade länge för att se om modern skulle mata den, men när det inte hände tog de ungen som sällskapsdjur. Till slut gick det ändå illa: Santamaas katt Mytty kom åt den och dödade den.

Santamaa mindes senare att han, som äldre lots, hade en hund. Det var en labrador som han minns kallades Nalle. Dessutom hade de höns två eller tre somrar. Det fanns tre eller fyra höns och en tupp. Om andra sällskapsdjur på ön finns inga uppgifter.

Fiskarna på Ahlö hade kor. En sommar fanns det tre, men annars hade de två kor så länge de tillbringade somrarna på ön med fiske.

Hälsa
Självklart hade vi små förkylningar och sådant. Ett bestående minne är ömma fötter och tår. Jag slog mina tår tre gånger så illa att naglarna lossnade och små ärtstora knölar blev kvar, och de finns ännu. Något allvarligt hände dock aldrig.

Under de tre vintrar jag var på ön hade jag små förkylningar, men jag minns inte att jag någonsin hade feber eller något allvarligare.

Enda barnet
Jag var inte ensam. Jag var kanske till min natur lite av en eremit, men jag trivdes bra. Tre vintrar var jag öns enda barn, men jag upplevde det inte som något problem.

Jag var välkommen överallt där det fanns människor. På ön bodde tre fyrvaktare och två lotsar. Jag behandlades som deras eget barn: hos fyrvaktarna fick man alltid gå in, och i lotsstugan var jag en av dem, trots att jag bara var fem år.

Jag flyttade till Tankar i mars, strax innan jag fyllde fem i augusti. Då sprang jag bland de vuxna och deltog i deras sysslor. Lotsarna gjorde själva alla prickar, och jag var förstås med och ”gjorde” dem. Ingen körde någonsin bort mig, utan jag fick vara med i allt.

Lotsstugan
Vi tillbringade mycket tid i lotsstugan. När vi blev lite äldre höll lotsarna vakt där dygnet runt. Vakten byttes vid tio på kvällen eller vid midnatt, jag minns inte exakt. Vi pojkar brukade sitta med på nattvakten tillsammans med lotsarna.

Vi höll utkik med kikare tre–fyra timmar, ifall det skulle synas fartyg. När ett fartyg dök upp väckte vi lotsen. Ofta väckte jag själv min morbror och sa: ”Ett skepp syns, vill du komma och titta.”

Vi gick nästan dagligen och följde vilka fartyg som kom till Karleby hamn och vilka som avgick. För barn var det ett stort nöje: vi gick dem till mötes. Ibland kunde någon av pojkarna behöva följa med och hämta eller lämna lotsen med båt.

Barnens regler och lekar
Lotsarnas, öbornas och fyrvaktarnas barn hade lite olika kretsar. Fiskarbyns barn var mestadels svenskspråkiga, och de finskspråkiga barnen lekte sällan med dem. Endast Wikströms barn, som var svenskspråkiga, lekte även med de andra. Kontakten mellan finsk- och svenskspråkiga barn blev alltså liten.

Lotsarnas och fyrvaktarnas barn däremot var helt jämbördiga. De lekte tillsammans, samma regler gällde för alla och ingen blev mobbad.

Min morbrors uppfostran satte ett djupt spår i mig. Han var en absolut ärlig människa och betonade också ärlighet för oss barn. Jag minns en gång i stan när jag stal en liten ask godis – eller kanske var det tuggummi. När min moster märkte det tog morbror mig själv tillbaka till butiken. Han sa att jag måste reda ut saken själv. Jag fick gå till kassan och erkänna att jag glömt betala, och be att få betala nu. Kassörskan godtog det, men för mig blev det en stark läxa som stannat kvar hela livet.

Vi lärdes också hantverk tidigt. När jag var fem fick jag min första egen kniv, och vi lärde oss såga och hugga ved. En sommar deltog nästan alla pojkar på ön i att väva ett nätgung. Alla måste göra sin del: såga och hugga ved.

Havets skatter
En gång hittade jag en flaskkapsyl, kaukasisk, med en spansk kvinnas bild. Det är den största skatt jag funnit i havet, och den hänger fortfarande i stugan. Senare, när plast började driva iland, hittade man alla möjliga plastburkar, men inget särskilt. Naturligtvis samlade vi in virke som flöt iland – det var då mycket värdefullt. Och Karleby var ju då en utskeppningshamn för timmer. Bogserbåtar drog enorma timmerflottar till Ryssland och Sverige åtminstone. Två gånger bröt sådana flottar upp utanför Tankar. Från ön ringde man till fartygsinspektören och berättade vilka flottar det gällde, och vi fick behålla virket. Det var mycket värdefullt, och öborna tog upp nästan allt virke. Vi hade en roddbåt med en femhästars motor och bogserade en flotte till vår strand. Min morbror lät såga upp den på Yxpila såg. Om jag inte minns fel byggdes vårt vedskjul och bastuns stomme av de brädorna. Många års ved fick vi också på köpet.

Resor till fastlandet
På sommaren åkte vi nästan aldrig till fastlandet. Lotsarna hade så kallad Yxpila-vecka. Eftersom det fanns åtta lotsar var en i taget alltid i hamnen och skötte sjötrafiken. Till staden kom man alltså två eller tre gånger per sommar, om ens då hela familjen följde med.

Man åkte till staden bara om det var nödvändigt – till exempel till frisören. Färjan gick två gånger i veckan på den tiden, så det var möjligt att ordna ärenden i staden vid behov.

Att åka till stan mitt i sommaren kändes alltid speciellt. På Tankar följde livet sin egen rytm, allt var bekant och stillsamt. När man plötsligt kom till staden kändes det livligt och bullrigt.

Samtidigt var det en högtidsstund. Att få komma till stan innebar att man kunde gå till frisören, köpa nya kläder eller förnödenheter, samt träffa bekanta. För ett barn var det en stor upplevelse att lämna öns vardag och få känna stadens brus.

Ändå kändes återkomsten till Tankar alltid som en lättnad. På ön fanns havet, den friska luften och den bekanta gemenskapen som gav trygghet.

Tobaksprovning
De första cigaretterna rökte vi av sjögräs. De påminde om cigarrer i styrka. Många gånger blev vi ertappade och fick ordentliga bannor.

Vid 14–15 års ålder började vi prova riktiga cigaretter. Först stal vi från Wikström och andra som rökte. Jag stal själv många gånger och blev fast flera gånger, också när jag tog ur Aatos ask. Till slut började vi köpa egna för fickpengar.

Vi rökte i smyg och trodde ingen märkte något. Men lukten avslöjade oss alltid – vi luktade som om vi kommit från krogen. När vi blev ertappade fick vi utskällningar och ibland en hårtuss dragen, men där stannade det.

Klattring i fyren
Det var också ett nöje. Dit kunde man nästan alltid gå när man ville. När fyrvaktarna gick dit sa de aldrig att vi inte fick följa. Man bad förstås alltid om lov. Precis som när vi gick för att möta fartyg: man frågade alltid om man fick följa. Samma sak vid fyren – man frågade fyrvaktaren om lov. Jag minns aldrig att någon sa nej.

När jag var liten berättade jag att fyrmästaren hade en gård på Hailuoto. Han hade fem–sex egna barn, och hans hustru skötte gården. Till fyren måste man bära upp lysfotogen som förångades för att hålla ljuset brinnande. Fyrmästaren gjorde till mig en liten kopparhink på två–tre liter. Många gånger sprang jag, så fort jag såg att fyrmästaren gick på sitt skift, efter honom med min hink. Jag fick bära kanske en liter fotogen, och stolt bar jag den upp i fyren.

Om smugglingen
Smuggelgrejer sopades under mattan på den tiden. Alla visste om dem, men man talade inte om det. Jag minns bara att en lots fick en varning. Inte ens det rapporterades till lotsdistriktet eller någon annanstans, så vitt jag vet. Och den lotsen blev sedan helt nykter – efter det slutade han med spriten. Det var så allvarligt då att det var nära att tullarna fick nys om det. Men vad jag vet hände det aldrig.

Smugglingen skedde med ett eller två finska fartyg. När dessa kom ordnade de alltid på något sätt. Från fartyget kastades en låda ner, och på så sätt levererades det. Tydligen var också en kutterförare med. Allt sopades dock helt under mattan, och det talades aldrig högt om. Alla som bodde på ön visste vad som pågick.

Deltagarna var inte många. I praktiken var det en lots och troligen kutterföraren, för om en spritlår sänktes ner från fartyget måste han ha varit med.

Förändringar
Omkring 1975 kom en ny lotsstation och nya lotsar. Resorna med lotsbåt till och från Tankar förändrades också, och det blev svårt att veta avgångstiderna.

Med de nya lotsarna minskade samvaron. De gamla lotsarna höll ännu kontakt, men sjökaptenarna bildade sin egen krets, och ingen av dem kom exempelvis till vår stuga.

Resorna till ön blev lättare när jag skaffade egen båt.

Naturens förändringar berodde delvis på turismen, när stigar trampades upp och växtlighet försvann, men också på industrins utsläpp, som Outokumpus och svavelsyrafabrikens kvicksilver i Karleby, vilka skadade naturen och fiskbestånden. Den känsligare floran gick tillbaka, och exempelvis enen spred sig kraftigt och trängde undan andra arter. Harri Hongell samlade en gång in alla Tankars växter.

Rörelse på ön är fri för alla, eftersom stugtomterna är arrenderade och inga privatområden finns. Lotsverkets stränga regler orsakade en gång frustration, men vi gav aldrig upp stugan, och hyran betalade jag som alla andra, även utan ett undertecknat kontrakt. Jag förhandlade med min egen jurist, som också konstaterade att avtalet var bristfälligt och för hårt formulerat.

Jag tröttnade aldrig på ön. Bara tiderna förändrades.

År 2016 gav jag upp stugan, och året innan sålde jag min båt.

Kari Kukkula tillbringade alla sina lov – sommar-, jul- och sportlov – på Tankar hos sin moster Sointu Säilä och hennes man Aatos Säilä i Karleby och på Tankar. Sointu och Aatos Säilä hade inga egna barn, och för Kari blev de som en mor och far. Skolan gick Kari i hemstaden Raumo tillsammans med tre syskon, men annars tillbringade han sin tid som medlem i familjen Säilä.

Maija Rantaharju träffade Kari Kukkula 2010–2011 och gjorde en intervju för Pro Tankar, som inte tidigare publicerats. Kristina Klingenberg gjorde i september 2025, med utgångspunkt i intervjun, denna minnesberättelse tillsammans med Kari Kukkula.

Bild

Kari Kukkola besökte Tankar i samband med Tankarin Tarinapäivät 7-12.9.2025