Lotsdöttrarna Moa och Inger
Inger Hakkarainen och Moa Röberg
På Tankar väntade sommarkamraterna
Sällan möter man mänskor som är så nöjda och tacksamma över sina barndomssomrar som lotsdöttrarna Inger Hakkarainen och Monica Röberg. Men så fick de också tillbringa dem ute på fyrön Tankar från det att skolorna slutade i maj tills skolorna började i september. Mamma Ethel f Granqvist och pappa Walter Wikström var från början öjabor.
– Mamma och pappa träffades redan då de var små. I Öja var det tradition att döpa barnen ungefär en gång i året och eftersom de var födda samma år kom farmor att stå med pappa bredvid vår mormor som i sin tur stod med vår mamma i famnen under den årliga dopceremonin, berättar Monica som vanligtvis kallas Moa.
– Mamma viftade med sin armar och råkade skrapa pappa på kinden så någon utbrast redan då att hon märkte ut sin blivande man, Moa och Inger har fått höra om föräldrarnas första träff många gånger. Föräldrarna växte upp tillsammans i Öja, gick i skola och skriftskola tillsammans. Att pappa Walter for ut till sjöss i unga år inverkade inte på att de inte senare skulle bli ett par.
– Som många andra unga öjapojkar for pappa till Yxpila för att jobba i hamnen och redan första dagen då han kom hem sa han att han far till sjöss, berättar Moa.
Lite finare stuga
Till Tankar kom pappa Walter som lots 1938. Långt innan det var han bekant med fyrön och fisket därute eftersom hans släkt i flera generationer varit fiskare på Tankar. Deras egen fiskestuga låg mellan nuvarande cafeét och kyrkan. Men då Walter blev lots föreslog hans pappa att han flyttar stugan till statens område, lite närmare dåvarande lotsstuga.
– Stugan var lite finare än en vanlig enkel fiskestuga. Mamma fick vedspis inne och farstun byggdes och en stor trappa framför stugan. Då jag som tredje och yngsta skulle födas så byggde pappa till övre våningen, berättar Inger som är född 1951 medan hennes storasyster är född 1945.
– Jag är född sent på året så jag var lite äldre då jag första gången kom ut till holmen medan Moa fick komma ut som 15 dagar gammal i augusti 1945. Vår äldsta syster som inte lever mera är född 1938. Trots åldersskillnaden har vi väldigt många gemensamma minnen från somrarna på Tankar; alla lekte med varandra också fast vi var i lite olika åldrar, berättar Inger men medger att det också fanns skillnader i barndomsminnena.
I familjen fanns tre systrar födda med 7 års mellanrum så äldsta systern var född 1938, Moa 1945 och Inger 1951.
Moa berättar om hur hon kom ut till holmen.
Moa kertoo, milloin hän tuli saarelle.
Inger berättar om sju år senare.
Seitsemän vuotta myöhemmin (Inger kertoo).
– Vi grälade ju aldrig, konstaterar Moa och Inger något förvånade.
För visst var det ovanligt att barnen på Tankar inte grälade – de talade dessutom både svenska och finska och få av dem var tvåspråkiga. Det blev många missförstånd och man fick sig många goda skratt när man inte förstod varandra.
Men när flickorna blev äldre lärde de sig finska.
Öns enda lekstuga
På grund av pappans oregelbundna arbete så fanns det inte riktigt bestämda mattider i barndomsstugan ute på fyrön. Pappa var ofta hungrig då han kom från en lotsning och mamma kunde ställa sig vid spisen och steka fisk sent på kvällen. En av förarna som körde lotsbåten var ungkarl och han kunde komma med en harr till mamma och säja att han var hungrig och så tillredde mamma fisken. Fisk var en daglig föda även om man också beställde mat som kom med en s.k proviantbåt från Yxpila.
Båten kom ut med den förhandsbeställda maten på onsdagar och lördagar. Som båtförare fungerade de äldre pojkarna på ön. Stuggrannens Pepe Santamaa var 13 år då han körde båten första gången.
– Vi som var på ön bodde där. Det kom sällan någon annan ut till holmen. Någon kunde ha gäster ibland men de stannade någon dag och så for de tillbaka, berättar Moa.
– Man hade sina sommarkompisar och så helt andra kamrater under vintern, Inger berättar att hon väntade ivrigt på våren att få komma ut och träffa dem man umgicks med på sommaren.
– Pappa hade byggt en lekstuga åt oss med möbler och vi hade riktiga små köksredskap som en liten mini-gjutjärnspanna, Inger lekte ofta med sin väninna Lilian i lekstugan. En gång stötte de på ett möss i lekstugan och Inger rusade in till mamman och berättade att det fanns en ”råtta” i lekstugan. Mamman följde med ut för att se ” råttan” och de möttes av Lilian med stekpannan i högsta hugg.
– Jag klubba ihjäl den, sa hon stolt.
Inger berättar om vinter- och sommarkompisar.
Inger kertoo kesä- ja talvikavereista.
Moa berättar om taxilekar och simning.
Moa kertoo taksileikeistä ja uimisesta.
När det blir tal om simning kommer det fram att Inger redan som barn inte brydde sig om vattentemperaturen. Hennes storasystrar simmade ofta först efter midsommar men Inger ville genast börja simma då de kom ut i slutet av maj. De berättar också om olika simställen; om ….. där man kunde lära sig simma under mammornas uppsikt och om lotshamnens branta klippor därifrån man gärna dök eller hoppade med fötterna före.
– Jag hörde till dem som dök med huvudet före, konstaterar Inger.
Orädda lotsdöttrar
Ingen av lotsdöttrarna har varit sjösjuka. Ibland då det blåste hårt och de kom ut med egen båt kunde pappa Walter binda fast Inger med ett snöre ( det fanns inga flytvästar på den tiden ) och lägga henne på durken intäckt i presenning i deras inombordare.
– Vi fick ju följa med ut då lotsarna skulle hämtas ut till någon båt eller hämtas från någon båt, Inger berättar att de skrev upp i ett häfte namnen på fartygen och varifrån de var och lärde sig också de olika ländernas flaggor.
– Jag kommer inte ihåg att vi skrev upp fartygsnamnen men ibland blev väntetiden lång ute till havs och då hände det att pojkarna hoppade i och tog sig en simtur runt båten, berättar Inger.
VIDEO: Inger och Moa berättar om regattan och kyrkdagen. Inger ja Moa kertovat regatasta ja kirkkopäivästä.
Inger och Moa växte upp med den gamla lotsstugan. Den var byggd i trä och revs någongång på 70-talet och gav plats åt den nya lotsstationen i betong. Gamla lotsstugan var öns centrumoch där skulle hållas vakt dygnet runt. En uppgift som ofta anförtroddes åt de pigga tonåringarna och ungdomarna.
– Lotsstugan var öns centrum och på samma gång lite som en ungdomsgård, skrattar Inger och de kommer ihåg de många timmarna i lotsstugan med Pidrospel och Canasta. Inger och Moa kommer ännu ihåg hur det såg ut där inne. Det fanns en svart tavla där man med krita skulle skriva in- och utgående fartygens namn.
– Vi fick förtroendet att fungera som vakter och det var vår uppgift att springa efter den lots som vakt och meddela honom om att båten var på kommande.
– Det fanns en gungstol och den vars pappa var vakt fick sitta i gungstolen, fyller Moa i.
Genom att man levde tätt på varandra samsades alla åldrar på ön. Barnen trodde ibland att de var utan uppsikt men från lotsstugan kunde lotsarna se var barnskocken rörde sig. Naturen var helt annorlunda, karg och trädlös och utan all den frodiga växtlighet som numera täcker ön. Därför var det också lätt att se över hela ön; från den ena ändan av ön till den andra.
Själva hamnområdet är förändrades första gången redan på 1930 – talet genom att naturhamnen sprängdes och formades om och inloppet blev ett annat.
Eftersom de båda lotsdöttrarna minns sin barndomssommar som väldigt idyllisk och harmonisk plats att växa upp på så undrar jag om det inte fanns regndagar och stormiga dagar.
– Ja hösten 1959 när familjerna skulle packa ihop och flytta tillbaka i land för skolstarten i september var det en väldig storm som varade flera dagar och som också tömde hela lotshamnen på vatten så båtarna kunde inte komma ut, berättar Moa.
Proviantbåten kunde inte komma ut och familjerna började bli utan mat. De gick till varandra och den som hade knäckebröd eller konsertburkar delade med sig. Vatten fick man från öns brunn som då ännu fungerade. Senare kom den att bli obrukbar.
– Det var lite annorlunda att följa med de vuxnas oro och väntan och papporna funderade när det skulle vara möjligt att få ut båtarna, berättar Moa vidare och den dagen och stunden kom då de bestämde sig för att försöka ta sig i land.
– Men nog var det ju gungigt, konstaterade både Moa och Inger.
Inger om stormen 1959.
Inger kertoo 1959 myrskystä.
Moa om stormen 1959.
Moa kertoo 1959 myrskystä
Bild 1 Mamma Ethel och pappa Walter som nyförlovade på Tankar
Ethel och Walter som nyförlovade på Tankar. / Ethel ja Walter vastakihlattuina Tankarissa
Bild 2 Familjen Ethel och Walter Vikström
Bild 3 Mamma Ethel med sin tre döttrar på stugtrappan
Bild 4 Lotsen Walter Vikström
Bild 5 Inger och hennes kusin Christel
Pappa Walter klättar
Bild 7 Monica Röberg med sin man Stig på Tankar 2014
Bildtexter
- Ethel och Walter som nyförlovade på Tankar. /Ethel ja Walter vastakihlattuina Tankarissa
- Familjen Ethel och Walter Wikström med sina tre döttrar; Marita, Inger och Monica. / Ethel ja Walter Wikströmin perhe; tyttäret Marita, Inger ja Monica.
- Mamma Ethel på stugtrappan med sina tre döttrar. / Äiti Ethel tyttöjensä kanssa mökin rappusilla.
- Lotsen Walter Wikström. / Luotsi Walter Wikström.
- Inger med kusinen Christel lutar sig mot lekstugan. Den vintern kom de med bil över isen. / Inger serkkunsa kanssa leikkimökkiin nojaten. Sinä talvena pääsi autolla jäitä pitkin.
- Brandövning med pappa Walter som klättrar upp längs fyren. Han var van att klättra från segelfartygen. / Paloharjoitus jossa isä Walter saa kiivetä koska hän oli tottunut kiipeilemään purjelaivoissa.
- Moa Röberg f Wikström är en av dem som var med och grundade Pro Tankar. Här tillsammans med sin man Stig under ett besök på Tankar 2014. / Moa Röberg o.s Wikström oli mukana Pro Tankaria perustamassa. Tässä hän on miehensä Stigin kanssa käymässä Tankarissa 2014.
Tankarissa odottivat kesäkaverit
Harvoin saa kohdata ihmisiä, jotka ovat niin kiitollisia lapsuuskesistään kuin luotsin tyttäret Inger Hakkarainen ja Monica Röberg.
He saivat viettää pitkät kesät Tankarin majakkasaaressa. Tytöt olivat Tankarissa siitä asti, kun koulut loppuivat toukokuun lopussa, siihen että koulut alkoivat syyskuussa.
Äiti Ethel s. Granqvist ja isä Walter Wikström olivat kotoisin Öjasta.
– Äiti ja isä tapasivat toisensa jo pienenä. Öjassa oli sellainen perinne, että kaikki kylän lapset kastettiin samalla kerralla. Yhteinen kastetilaisuus järjestettiin noin kerran vuodessa. Koska äiti ja isä olivat syntyneet samana vuonna, niin he osallistuivat samaan kastetilaisuuteen. Kävi niin, että tyttöjen isoäiti isämme sylissään seisoi äidinäitimme vieressä. Mummu kantoi äitiämme, kertoo Monica, jota kutsutaan Moaksi. Hän jatkaa: Äiti heilutti käsiään ja raapaisi vahingossa isää poskelle. Joku kastevieras totesi jo silloin, että äiti merkkasi jo oman tulevan miehensä.
Moa ja Inger ovat saaneet kuulla monta kertaa vanhempiensa ensimmäisistä treffeistä.
Heidän vanhempansa kasvoivat yhdessä Öjassa, he kävivät samaa koulua ja rippikoulua yhdessä. Isä Walterin nuoruusvuodet merellä eivät estäneet heitä tulemasta pariksi.
– Kuten monet muutkin öjalaiset pojat, isä pestautui töihin Ykspihlajan satamaan. Jo ensimmäisen
työpäivän jälkeen isä kertoi kotona aikeistaan ryhtyä merimieheksi, Moa kertoo.
Vähän hienompi mökki
Isä Walter tuli Tankariin luotsiksi 1938. Paljon aikaisemmin hän oli jo tutustunut majakkasaareen.
Walterin suku oli monen polven kalastajia Tankarissa. Heidän oma kalastajamökkinsä sijaitsi nykyisen kahvilan ja kirkon välissä. Kun Walter valmistui luotsiksi, hänen isänsä ehdotti,
että Walter siirtää mökkinsä valtion alueelle, vähän lähemmäksi luotsimökkiä.
– Se mökki oli vähän hienompi kuin tavallinen yksinkertainen kalastajamökki. Äiti sai puuhellan. Rakennettiin eteinen, ja isot portaat mökin eteen.
– Kun minä, kolmas ja nuorin lapsi, olin tulossa, isä rakensi yläkerran, kertoo Inger, joka syntyi 1951. Isosisko oli syntynyt 1945.
– Synnyin loppuvuodesta, joten olin vähän vanhempi ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa saarelle. Moa oli vain 15 päivän ikäinen eka saarikäynnillään elokuussa 1945.
Vanhin siskoni, joka ei enää elä, oli syntynyt 1938. Vaikka meillä on paljon ikäeroa, niin meillä on myös paljon yhteisiä kesämuistoja Tankarista. Kaikki leikkivät kaikkien kanssa, vaikka olimme eri-ikäisiä, Inger muistelee. Mutta hän toteaa kuitenkin, että heidän lapsuusmuistoissaan on myös eroavaisuuksia.
Perheessä oli siis kolme siskoa, jotka ovat syntyneet 7 vuoden välein. Vanhin sisaruksista 1938, Moa 1945 ja Inger1951.
– Mehän emme koskaan riidelleet, Moa ja Inger toteavat hieman yllättyneinä itsekin.
Onhan se epätavallista, etteivät Tankarin lapset riidelleet, koska hehän puhuivat sekä ruotsia että suomea. Harvat heistä olivat kaksikielisiä. Niinpä syntyi monta väärinkäsitystä ja monta naurua, kun lapset eivät ymmärtäneet toisiaan. Kasvaessaan he oppivat suomea.
Saaren ainoa leikkimökki
Koska isällä oli niin epäsäännöllinen työ, niin majakkasaaressa perheellä ei ollut tiettyjä sovittuja ruoka-aikoja. Luotsauksen jälkeen isällä oli usein kova nälkä, niinpä äiti seisoi puuhellan ääressä paistamassa kalaa myöhään iltaan.
Eräs luotsiveneen kuljettaja oli vanhapoika. Nälkäisenä hän toi joskus äidille harria. Ja niin äiti valmisti hänelle kala-aterian. Kala oli päivittäinen ruoka silloinkin, kun he tilasivat ruokaa Ykspihlajan huoltoveneen kautta.
Vene toi etukäteen tilattua ruokaa keskiviikkoisin ja lauantaisin. Saaren vanhimmat pojat toimivat veneenkuljettajina. Naapurimökin Pepe Santamaa oli 13-vuotias, kun hän sai ajaa venettä ensimmäistä kertaa.
– Me, jotka olimme saarella, myös asuimme siellä. Harvoin saarelle tuli muita vieraita. Joillakin saarelaisella oli joskus vieraita. He viipyivät jonkun päivän ja palasivat sitten maihin, Moa kertoo.
– Meillä oli kesäkaverimme ja sitten aivan muita kavereita talviaikaan, Inger kertoo, miten innoissaan hän odotti kevättä ja sitä, että pääsisi ulos saarelle tapamaan kesäkavereitaan.
– Isä rakensi meille leikkimökin ja siihen myös huonekaluja. Meillä oli pieniä keittiövälineitä, esimerkiksi pieni valurautapannu.
Inger leikki usein Lilian ystävänsä kanssa leikkimökissä. Kerran kun he näkivät leikkimökissä hiiren, juoksi Inger kertomaan äidille, että leikkimökissä on rotta ( luultavasti hiiri tai myyrä) .
Äiti seurasi ulos leikkimökkiin katsomaan ”rottaa.” Leikkimökissä seisoi Lilian heiluttaen paistinpannua.
– Tapoin sen rotan, tyttö totesi ylpeänä.
Kun puhumme uimisesta, selviää että jo lapsena Inger ei välittänyt veden lämpötilasta. Isosiskot aloittivat uimisen vasta juhannuksen jälkeen. Inger taas halusi heti toukokuussa aloittaa uimisen.
Sisarukset kertovat myös saaren eri uimapaikoista. Oli rantoja, missä sai opetella uimaan äitien valvovien silmien alla. Sitten oli luotsisataman jyrkät kalliot. Sieltä pystyi sukeltamaan pää edellä tai hyppäämään jalat edellä mereen.
– Minä kuuluin niihin lapsiin, jotka sukelsivat pää edellä, Inger toteaa.
Pelottomat luotsityttäret
Kukaan heistä luotsityttäreistä ei ole ollut merisairas. Kun he kovalla tuulella saapuivat saarelle omalla veneellään, saattoi isä Walter sitoa Ingerin köysin ( siihen aikaan ei ollut pelastusliivejä).
Sitten isä asetti tytön pressuun käärittynä moottorin viereen.
– Saimme lähteä mukaan, kun luotseja vietiin ulos laivan luo, tai kun heitä haettiin laivalta. Inger kertoo, että he kirjasivat vihkoon laivojen nimiä, ja mistä ne tulivat. Siten he oppivat myös eri maiden lippuja.
– En muista, että olisimme kirjoittaneet laivojen nimiä. Mutta joskus, kun piti odottaa kauan merellä, pojat hyppäsivät mereen ja uivat ympäri venettä, Inger kertoo.
Inger ja Moa kasvoivat vanhassa luotsimökissä. Mökki oli puurakenteinen, ja se purettiin joskus 70-luvulla. Tilalle tuli betonirakenteinen luotsiasema. Vanha luotsiasema oli saaren keskus. Siellä päivystettiin ympäri vuorokautta. Se tehtävä annettiin usein virkeille teineille ja nuorille.
– Luotsiasema oli saaren keskus ja samalla se toimi nuorisotalona, Inger nauraa. He muistelevat monen monia tunteja luotsiasemalla vietettyjen Pidro- ja Canasta -pelien parissa.
Inger ja Moa muistavat vielä, miltä luotsiaseman sisällä näytti. Siellä oli musta taulu, johon piti liidulla kirjoittaa sisään tulevien ja ulos ajavien laivojen nimet.
– Me saimme luottamuksen toimia vartijoina. Meidän tehtävänämme oli juosta hakemaan se luotsi, joka sinä yönä toimi vahtina. Kerroimme hänelle, että laiva on tulossa.
– Asemalla oli keinutuoli. Se lapsi, jonka isä oli vahtina, sai istua keinutuolissa, Moa täydentää tarinaa.
Tiivis yhteiselo saarella opetti kaikenikäisiä tulemaan toimeen keskenään. Lapset luulivat, ettei kukaan seuraa heitä, mutta luotsimökiltä luotsit näkivät, missä lapsilauma liikkui.
Luonto oli ennen toisenlainen, karu ja puuton. Saarella ei ollut kaikkea sitä rehevää kasvustoa, joka nykyään peittää saaren. Siksi oli myös helppo nähdä koko saari kerralla, päästä toiseen.
Satama-alue muuttui ensimmäistä kertaa jo 1930- luvulla. Luonnonsatamana toiminut kalliopoukama räjäytettiin ja muotoiltiin uudelleen. Sisääntuloväylän paikka muuttui.
Kun luotsityttärien lapsuuskesämuistot ovat täynnä idylliä ja harmoniaa, niin ihmettelen, missä olivat sade- ja myrskypäivät.
– Syksyllä 1959, kun oli perheiden kotiinlähtöaika koulujen aloituksen vuoksi, niin silloin puhkesi valtava myrsky. Se kesti monta päivää. Myrskyn seurauksena luotsiasema tyhjeni vedestä. Veneet eivät päässeet ulos, Moa muistelee.
Huoltovene ei päässyt lähtemään, ja perheissä tuli ruokapula. He kävivät lainaamassa toisiltaan näkkileipää ja ruokasäilykkeitä. Vettä he saivat saaren kaivosta, joka toimi vielä silloin. Myöhemmin sitä ei voinut käyttää.
– Oli erilaista seurata aikuisten huolta ja odotusta. Isät pohtivat, milloin he oikein saisivat veneet vesille,” Moa jatkaa kertomista ja muistaa hetken, kun se he päättivät lähteä vesille ja maihin.
– Mutta olihan se tosi keinuva reissu, Moa ja Inger toteavat.
Text och videon / Teksti ja videot Kristina Klingenberg
Översättning/ Käännös Helena Tornberg
Bilderna privata från familjealbumet.
Kuvat perhealbumista.
