På svenska

Kirjoittanut Iiro Suksi 6.10.2025

Sointu Säilä oli yksi pitkäaikaisimmista Tankarin asukkaista. Hän saapui Tankariin 40-luvun lopulla luotsina toimineen miehensä Aatoksen myötä. Kaikki ”vanhat saarelaiset” muistavat Soinnun, joka käytännössä asui Tankarissa jäiden lähdöstä myöhäiseen syksyyn aina ensikäynnistään viimeiseen käyntiinsä asti vuonna 2003.

Kirjoittajan vapaudella käytetyllä ”vanhoilla saarelaisilla” tarkoitan tässä yhteydessä ennen kaikkea Tankarissa sotien jälkeen 50-60-luvulla työtään tehneitä luotseja, kutterinkuljettajia ja majakan hoidosta vastannutta henkilöstöä ja heidän perheitään. Santamaa, Lindell, Wikström, Marjamaa, Rautiainen, Säilä, Häggdahl, Brännbacka…. Luetteloa voi jatkaa, nimet palautuvat helposti mieleen, vaikka heidän ajastaan on jo vuosikymmeniä.

On myös paljon muita, kuten he, joiden suvulla on vanha kalastukseen tai johonkin muuhun liittyvä yhteys Tankariin. Esimerkiksi isoisäni, merikapteeni Artturi Hakri, osti Tankarista perheelleen mökin työskennellessään Oulun luotsipiiripäällikkönä. Näin syntyi oma yhteyteni Tankariin jo 50-luvun alkuvuosina, jolloin minut tuotiin pikkulapsena ukin ja mummin mökille.

Siihen aikaan luotsien ja muun henkilökunnan työviikkojen aikana perheet asuivat Tankarissa. Lapsia oli paljon, käytännössä me kaikki olimme syntyneet sotien jälkeen, itsekin siis kuulun tähän ryhmään, ns. suuriin ikäluokkiin.

Monien perheiden yhteys Tankariin katkesi tyypillisesti isän eläkkeelle jäämisen ja vanhuuden myötä. Monet mökit myytiin, monesti seuraavalla sukupolvella oli muut suunnitelmat kesäasuntojen suhteen ja Tankarissa käytiin vain joskus kesäisin piipahtamassa. Vanhojen luotsien sukujen hallussa lieneekin enää vain neljä mökkiä.

Soinnun ja Aatoksen pieni punainen mökki oli, ja on edelleen aurinkoisella paikalla kirjaimellisesti kivenheiton päässä majakasta. Mökkipaikkaa etsittiin pitkään, sen piti nimittäin olla mahdollisimman aurinkoinen ja suojainen. Hyvä paikka löytyikin, varmaan yksi saaren parhaista.

Mökin rakensi Aatos, rakennustyössä olivat tiiviisti mukana myös majakkamiehet Marjamaan ”Äijä” ja August Pohjola. Juuri ennen kuin mökin rakennustyöt alkoivat, Tankarin edustalla hajosi tukkilautta. Yksi lautan nipuista ajautui Tankarin rantaan, josta Aatos hinasi sen soutuveneellä saaren länsirannalle turvaan. Aatos tiedusteli lautan omistajalta, halusiko hän puutavaranipun takaisin. Ei halunnut ja niin nippu hinattiin Ykspihlajaan ja sahattiin laudoiksi, jotka olivat oiva lisä rakennustarpeisiin. Rakennustarvikkeiden hankinta olikin haastavaa sodanjälkeisinä vuosina. Aatos myös osti käytettyjä nauloja, joita Sointu oikoi rakentamisen käyttöön. Mökki valmistui 1952 ja sinne Sointu ja Aatos saapuivat siitä alkaen aina keväällä heti kun vain mahdollista. Mantereelle palattiin viimeisten joukossa syksyllä ennen jäiden tuloa. Niin teki myös Sointu jäätyään yksin Aatoksen kuoleman jälkeen aina siihen asti, kunnes terveys ja ikä tulivat vastaan.

Soinnun kuoleman jälkeen mökin omisti Kari Kukkula vuoteen 2016. Nykyään  mökin omistavat  Pauli ja Tarja Rautiainen, Anne ja Mika Peltoniemi ja Essi ja Petri Karekallas. Mökin he ovat hienolla tavalla ristineet Sointulaksi. Voisiko parempaa nimeä olla!

Ennen oman mökin valmistumista Sointu ja Aatos asuivat parisen vuotta myös ns. tyfoonihuoneessa majakan vieressä, taloa kutsutaan myös kummitustaloksi. Vuoden 1952 talviolympialaiset kuunneltiin radiosta Tankarissa, koska juuri silloin he asuivat siellä ympäri vuoden. Saman vuoden talveen liittyy myös tarina, kun Aatos lähti hakemaan muonatäydennystä mantereelta. Paluumatkalla lumimyrsky yllätti, eikä Aatosta kuulunut takaisin. Miehet Tankarista lähtivät etsimään häntä ja majakkamies Westman löysikin pahoin kylmettyneen ja väsyneen Aatoksen Sälahällanin luodon läheltä. Westman otti kantamukset ja Aatos jaksaessa vaivoin hiihtää saareen. Tankarissa sauna odotti ja Aatos saatiin pelastettua. Kerrotaan, että sauvat olivat jäätyneet hänen käsiinsä kiinni.

Uskallan väittää, että me kaikki lapsuutemme ja myöhemminkin kesänsä Tankarissa viettäneet muistamme Soinnun. Sointu oli elämäniloinen, voimakastahtoinen nainen, joka tunsi ja tiesi kaiken ja jonka kaikki saarelaiset tunsivat. Hänen miehensä Aatos, oli rauhallinen ja harkitsevainen ja oli usein keskusteluissa se hiljaisempi osapuoli, kun Sointu puheliaana henkilönä vei tarinaa eteenpäin. Soinnulla oli aina aikaa istua ja kertoilla tarinoita tai kysellä kuulumiset.

Soinnun luona oli mukava piipahtaa ja niin monet saarelaiset säännöllisesti tekivätkin. Aina kun me saavuimme Tankariin, oli luonnollista, että kun ensimmäisiltä kiireiltä ehdittiin, poikettiin tervehtimässä Sointua ja päivittämässä saaren kuulumiset. Ja kun lähdön hetki koitti, kävimme yhtä lailla ”ilmoittautumassa” Soinnulle.

Lukemattomat ovat ne tarinat, jotka Sointu Tankarista kertoi. Hänellä oli hyvä muisti, jos joku asia kaipasi selvittämistä, kannatti kysyä häneltä. Soinnun kanssa oli hauska jutella, mukavaa oli myös Rauman murre, joka kuului selvästi hänen puheessaan. Sointu oli nimittäin syntynyt Kokemäellä vuonna 1916, mutta hänen ollessaan pikkutyttö, perhe muutti Raumalle. Perheen elämä vei myös Seinäjoelle, jossa rautatieläisenä toiminut isä työskenteli pumppuaseman hoitajana. Mutta raumalaisuus ei koskaan lähtenyt Soinnusta. Sointu oli nuorempana Raumalla töissä Rauman Laatikkotehtaalla ja myöhemmin myös lastenhoitajana ja keittiö- sekä baariapulaisena. Kuten monet muutkin silloin, jäi Sointu hoitamaan kotia mentyään naimisiin Aatoksen kanssa.

Hiihtäminenkään ei ollut hänelle vierasta, ja siihen liittyykin juttu, jonka tämän jutun kirjoittajalle kertoi Tapani Santamaa. 1950-luvulla ei nimittäin ollut lainkaan epätavallista, että jotkut luotsien perheet viettivät hiihtolomaa Tankarissa. Jäätalvet sulkivat pohjoisen satamat ja Tankariin pääsi hyvin hiihtämällä. Niin tekivät myös Santamaan perhe ja Sointu sekä Aatos. Ennen saareen lähtöä oli Santamaan Maija pyytänyt Sointua tuomaan kaupasta jauhelihaa Santamaan Mytty-nimiselle kissalle. Mytty oli ”kronkeli” ruuasta, mutta jauheliha kelpasi. Saareen päästyä oli havaittu, että jauheliha oli unohtunut Säilän kaupunkiasunnon pöydälle. Niiltä sijoilta Sointu käänsi sukset, hiihti takaisin Kokkolaan, nouti jauhelihan ja hiihti takaisin saareen. Hiihtomatkaa tuli yhteen päivään varmasti 50-60 km riippuen reitistä!

Sointu oli myös kova soutamaan. Silloin 60-luvulla oli tapana, että soudettiin Tankarin lähellä olevalla Lillgrundetin saarelle hakemaan haahkan munia. Munista tehtiin pannukakkua, joka maistui kaikille. Sointu veteli riuskasti airoista ja pian oltiin perillä, vaikka veneenä oli raskas puuvene. Joskus yhteiset veneretket, joilla isämme Joukokin oli mukana, suuntautuivat Lillgrundista eteenkin päin aina Bergbådanille asti lähelle nykyistä syväväylää.

Sointu kuoli vuonna 2006 yhdeksänkymmenen vuoden ikäisenä. Jäähyväiset saarelle hän jätti käydessään Tankarissa viimeistä kertaa kesällä 2004. Soinnun myötä päättyi tietyllä tavalla yksi aikakausi Tankarin historiassa, hän oli Tankarissa sukupolvensa viimeinen edustaja.

Sointu kom dit i slutet av 40-talet tillsammans med sin man Aatos, som arbetade som lots. Alla ”gamla öbor” minns Sointu, som i praktiken bodde på Tankar från islossningen till senhösten, från sitt första besök ända till sitt sista år 2003.

Med ”gamla öbor”, ett uttryck som jag här använder med författarens frihet, menar jag framför allt de lotsar, kutterförare och fyrpersonal med familjer som arbetade på Tankar på 50–60-talen efter krigen. Santamaa, Lindell, Wikström, Marjamaa, Rautiainen, Säilä, Häggdahl, Brännbacka… Listan kan göras lång, och namnen kommer lätt tillbaka trots att deras tid ligger flera decennier bakåt.

Det finns också många andra, som liksom dessa familjer, har en gammal släktanknytning till fiske eller annat arbete på Tankar. Till exempel köpte min farfar, sjökapten Artturi Hakri, en stuga på Tankar åt sin familj när han arbetade som lotsdirektör i Uleåborg. På så sätt uppstod min egen koppling till Tankar redan i början av 50-talet, då jag som liten fördes till farfars och farmors stuga.

På den tiden bodde lotsarnas och den övriga personalens familjer på Tankar under arbetsveckorna. Det fanns gott om barn – i praktiken var vi alla födda efter krigen, även jag hör till denna grupp, de så kallade stora årskullarna.

För många familjer bröts anknytningen till Tankar när fadern gick i pension och blev äldre. Många stugor såldes, och ofta hade nästa generation andra planer för sina sommarställen. Man gjorde kanske bara ett kort sommarbesök på Tankar. I dag finns det troligen bara fyra stugor kvar i de gamla lotsfamiljernas ägo.

Det finns dock en person som man verkligen kan säga tillbringade hela sitt liv på Tankar. Det var Sointu, som nämndes i början. Hennes man Aatos arbetade som lots på Tankar från 1948 fram till sin pension 1971. Tyvärr hann Aatos inte njuta länge av sin pension utan avled redan tidigt 1975. Min bror Ismo minns när Sointu ringde hem till oss i Teuva och berättade om Aatos död. I slutet av samtalet hade hon sagt att hon väntade på våren, så att hon skulle kunna åka till Tankar och skrika ut sin sorg mot havet.

Sointus och Aatos lilla röda stuga låg – och ligger fortfarande – på en solig plats bokstavligen ett stenkast från fyren. De letade länge efter rätt plats: den skulle vara så solig och skyddad som möjligt. De hittade en mycket bra plats, säkert en av de bästa på ön.

Stugan byggdes av Aatos, och fyrmännen ”Äijä” Marjamaa och August Pohjola deltog aktivt i byggarbetet. Precis innan bygget skulle börja bröt en timmerflotte sönder utanför Tankar. En av buntarna drev in till stranden och Aatos bogserade den med roddbåt till västra sidan av ön. Han frågade ägaren om denne ville ha tillbaka timmerbunten, men det ville han inte. Buntens virke bogserades då till Yxpila och sågades till brädor som blev ett värdefullt tillskott i byggmaterialet. Att få tag på byggmaterial var nämligen svårt under efterkrigsåren. Aatos köpte även begagnade spikar som Sointu rätade ut för att kunna användas. Stugan stod klar 1952 och från det året kom Sointu och Aatos till Tankar varje vår så tidigt de bara kunde. På hösten hörde de till de sista som återvände innan isen lade sig. Så gjorde också Sointu efter att hon blivit ensam – ända tills hälsan och åldern satte stopp.

Efter Sointus död ägdes stugan av Kari Kukkula fram till 2016. Nu ägs den av Pauli och Tarja Rautiainen, Anne och Mika Peltoniemi samt Essi och Petri Karekallas. De har på ett mycket fint sätt döpt stugan till Sointula. Ett bättre namn kan man knappast tänka sig!

Innan den egna stugan stod klar bodde Sointu och Aatos ett par år i den så kallade tyfonrummet bredvid fyren, även kallat spökhuset. Vinter-OS 1952 lyssnade de på i radion på Tankar eftersom de då bodde där året runt. En vinter samma år inträffade en händelse då Aatos gav sig av till fastlandet för att hämta proviant. På vägen tillbaka överraskades han av ett snöoväder och kom inte tillbaka. Männen på Tankar gav sig ut för att leta, och fyrmannen Westman hittade den svårt nedkylda och utmattade Aatos nära kobben Sälahällan. Westman bar packningen och Aatos orkade med möda skida tillbaka till ön. Där väntade bastun och Aatos räddades. Det sägs att stavarna hade frusit fast i hans händer.

Jag vågar påstå att vi alla som tillbringade vår barndoms – och senare även våra vuxna – somrar på Tankar minns Sointu. Hon var en livsglad, viljestark kvinna som kände till allt och som alla på ön kände. Hennes man Aatos var lugn och eftertänksam och ofta den tystare i samtalen, medan den pratsamma Sointu förde ordet. Hon hade alltid tid att sitta ner, berätta historier och fråga hur man mådde.

Det var alltid trevligt att titta in hos Sointu, och det gjorde många av öborna regelbundet. När vi anlände till Tankar var det självklart att vi – så snart de första bestyren var avklarade – gick och hälsade på Sointu och uppdaterade oss om allt som hänt på ön. Och när det var dags att resa hem, ”anmälde” vi oss alltid hos henne.

Otaliga är de historier som Sointu berättade om Tankar. Hon hade ett gott minne, och behövde man reda ut något var det klokt att fråga henne. Det var roligt att prata med henne, och hennes tydliga Rauma-dialekt var alltid charmig. Sointu var nämligen född i Kokemäki 1916, men när hon var liten flyttade familjen till Rauma. Livet tog dem också till Seinäjoki, där hennes far – som arbetade vid järnvägen – jobbade som skötare vid en pumpstation. Men det raumanska i hennes språk försvann aldrig. Som ung arbetade hon på Rauma Lådfabrik och senare även som barnskötare, köksbiträde och barbiträde. Som många andra kvinnor vid den tiden blev hon hemmafru när hon gift sig med Aatos.

Sointu var en stark person som inte tvekade att uttrycka sina åsikter. Hon var också fysiskt stark, vilket nog bidrog till att hon klarade sig så bra på Tankars steniga stigar och klippor även på äldre dagar. Hon var inte heller främmande för att skida, och till detta finns en historia som Tapani Santamaa berättat för mig. På 1950-talet var det nämligen inte ovanligt att vissa lotsfamiljer tillbringade sportlovet på Tankar. Isvintrarna stängde de norra hamnarna, och man kunde lätt ta sig dit på skidor. Det gjorde också familjen Santamaa samt Sointu och Aatos. Innan avfärden hade Maija Santamaa bett Sointu att köpa köttfärs åt katten Mytty, som var kräsen men gärna åt just köttfärs. Väl framme på ön upptäckte man att köttfärsen blivit kvar på Säiläs stadslägenhet. På stående fot vände Sointu skidorna, skidade tillbaka till Karleby, hämtade köttfärsen och skidade sedan tillbaka till ön. Det måste ha blivit 50–60 km på en dag, beroende på rutt!

Sointu var också en ivrig roddare. På 60-talet brukade man ro till den närbelägna ön Lillgrundet för att hämta ejderägg. Av dem gjordes pannkaka, som alla tyckte om. Sointu tog i ordentligt vid årorna, och snart var man framme, trots att båten var en tung träbåt. Ibland gjorde man gemensamma roddturer – där även vår far Jouko var med – ända bort till Bergbådan nära dagens djupfarled.

Sointu dog år 2006, nittio år gammal. Hon tog farväl av ön under sitt sista besök sommaren 2004. Med henne avslutades på sätt och vis en epok i Tankars historia – hon var sin generations sista representant på ön