Sumusireenirakennuksen historiaa
Artikkelikuva: Tankar 1910 / KH Renlundin museo kuvakokoelmat / KH Renlunds museum bildsamlingar
Teksti Ismo Suksi
Kuva 1: Sumusireenirakennus nykymuodossaan lännen suunnasta kuvattuna, vasemmalla näkyy sumusireeniparveke, joka on sittemmin purettu, kuva vuodelta 1999, lähde Harri Nyman, Museovirasto.
Bild 1: Dimsirenhuset fotograferad från väst, till vänster ser man balkongen för misthornen. Balkongen är numera riven, bilden är från år 1999, källa Harri Nyman, Museiverket.
Tämä juttu kertoo Tankarin majakasta parinkymmenen metrin päässä olevasta kaksikerroksisesta sumusireenirakennuksesta, jonka oman sukupolveni lapset tuntevat kummitustalona tai lyhyemmin vain ”kummarina”. Kirjoittajan lapsuudessa 1960-1970-luvuilla sitä olisi voitu kutsua myös nuorisotaloksi, niin paljon aikaamme me siellä silloin vietimme. Ovet olivat auki ja ikkunat poissa. Siellä leikittiin monet piiloset tai vain vietettiin aikaa.
Alun perin rakennus oli tarkoitettu sumumerkkien antamis-asemaksi. Vuosiraporteissa puhutaan myös sumusireenistä. Kun rakennuksen käyttö sumumerkkien antamisesksi loppui, käytettiin sen toista päätyä vielä tilapäisenä asuintilana.
Kerron tässä kirjoituksessa rakennuksen historiasta ja sen käyttäjistä sen rakentamisesta näihin päiviin. Kirjoittamisen yhteydessä olen kartoittanut sumumerkkien antamisen historiaa Tankarissa. Lähteinä ovat toimineet Luotsi- ja majakkalaitoksen, Merenkulkulaitoksen ja Oulun luotsipiirin toimintakertomukset, Merimuseon kokoelmat sekä ne kertomukset ja tarinat, mitä saarella viimeisten yli 60 vuoden aikana olen kuullut.
Nautofooni vai tyfooni?
Monet saarelaiset puhuvat nautofoonihuoneesta tarkoittaessaan juuri tuota puista, rungoltaan hirsistä vaaleaa rakennusta majakan vieressä. Tankarissa on kuitenkin ollut toinenkin, uudempi, sumumerkkien antamisasema. Tämä valkoinen pulpettikattoinen betonirakennus sijaitsee pohjoiskallioilla, ja sitä puolestaan on kutsuttu tyfooniksi. Niin todetaan myös Oulun luotsipiirin toimintakertomuksessa vuodelta 1961, jossa sanotaan: ”Tankariin rakennettu voima-asema ja tyfoonirakennus.”
”Nautofoni ja tyfoni ovat kalvosireenejä. Edellisessä sähkömagneetti värisyttää kalvoa, joka on viritetty käytettävän taajuuden vaihtovirran taajuudelle, jälkimmäinen toimii paineilmalla.”
En ole koskaan 1961 rakennetun rakennuksen sisällä käynyt, mutta se käsitys kaikilla on ollut, että se toimi sähköllä. Tuo 1903 valmistunut laitos puolestaan toimi paineilmalla. Oli miten oli, niin tässä kirjoituksessa lähdetään em. faktatiedon mukaan määritellyistä käsitteistä, mutta alkuperäislähteitä lainattessa käsitteet ovat alkuperäisessä kirjoitusasussaan.
Sumumerkkien antamisen historiaa
Sumu, auer, utu, usva, merisavu, sadesumu, sakea ilma – ilmiölle on monta nimeä. Se osoittaa miten merkittävästä asiasta merenkulkijoille on kyse. Kun katselee vanhoja merivahinkotilastoja, niin usein syyllinen on ollut sumu eri muodoissaan. Ei ole ihme, että vanhoina aikoina myös kiinteistä paikoista annettiin sakealla säällä erilaisin tavoin sumumerkkejä, jotta alukset osaisivat niiden avulla määrittää sijaintinsa. Aluksi käytössä olivat erilaiset sumukellot ja -kanuunat. Tekniikan myötä alettiin käyttää höyryllä tai paineilmalla toimivia sumusireenejä. Myöhemmin käyttöön tulivat sähköllä toimivat sireenit.
Sumukanuunoiden käyttö oli ilmeisen vanhaa perua ajalta, jolloin sotalaivoissa oli vielä kanuunoja. Ne kuluivat käytössä ja niiden käyttöä varmasti vähensi vuonna 1892 tapahtunut onnettomuus:
”Jonakuna päivänä Toukokuun lopussa tapahtui sumun ollessa ammuttaissa Merenkurkun loistomajakan sumumerkkikanuunalla räjähdys, jonka kautta loistomestari ja hänen siinä tilaisuudessa läsnä oleva vaimonsa, jotka kumpikin heitettiin kappaleen matkaa sivulle päin, saivat pienehköjä ruhjevammoja sekä kanuunavajan katto ja seinät särkyivät ja turmeltuivat.”
Onnettomuuden syyksi arvioitiin kipinän lentämistä sumupatruunoiden joukkoon. Myöhemmin käytettiin sähkönalleja, jotka olivat huomattavasti turvallisempia. Tekniikan kehityksen myötä alettiin rakentaa ensin höyryllä ja sitten paineilmalla toimivia laitteita ja myöhemmin sähköllä toimivia sireenejä. Vuoden 1906 lopussa Suomen alueella oli paineilmalla toimivia laitteita käytössä kahdeksan. Lopuissa 18:ssa neljällä käytettiin pamauksia ja muilla höyryllä tai käsin käytettäviä sireenejä.
Tankarissa ei tiettävästi missään vaiheessa ole ollut käytössä sumukanuuna tai kelloa. Vanhan luotsituvan vieressä oli kylläkin pihlajaan asennettuna laivakello. Sen tarkoitus ei minulle milloinkaan selvinnyt. Sen sijaan meillä lapsilla oli tapana aina ohi kulkiessa yrittää osua kelloon. Se oli yllättävän vaikeaa ja olisinko itse osunut kerran tai kaksi kaikkien niiden lapsuuskesien aikana mitkä Tankarissa vietin.
Kirjoitin edellä sumukanuunan ja kellon yhteydessä ”tiettävästi”. Erilaisten arkistolähteiden osalta tiedot ovat nimittäin hieman puutteelliset Tankarin osalta. Oulun luotsipiirin arkistoa säilytetään fyysisesti Oulussa ja viime vuosisadan alun tapahtumista on varsin niukasti tietoa digitaalisessa muodossa. Tämän artikkelin tiedot saattavat siis vielä täydentyä, kunhan pääsen tuon arkiston aarteisiin käsiksi.
Sumusireeni Tankariin
Sumusireenin aika alkoi Tankarissa neljätoista vuotta majakan sytyttämisen jälkeen vuonna 1903. Tuolloin Suomessa rakennettiin parin vuoden sisällä useammalle majakkalaivalle ja majakalle
”…suurempia sumumerkkien antamis-asemia, jotka ovat varustetut petrooleumimotorien vaikutuksesta puserretun ilman avulla työskentelevillä laitteilla”
Oheinen lainaus on ”Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallituksen kertomus luotsilaitoksen tilasta ja hallinnosta vuosilta 1902-1906”. Nykyään vaalea puurakennus valmistui ja otettiin käyttöön sumumerkkien antoasemaksi vuonna 1903. Se toimi tarkoituksensa mukaisesti aina vuoteen 1942 saakka.
Alussa mainitussa kertomuksessa selostetaan varsin seikkaperäisesti millaisilla laitteilla sumumerkkejä alettiin antaa. Kuten oheisesta pohjapiirustuksesta näkee, rakennus oli jaettu kahteen osaan. Toisessa päässä oli konehuone, jossa oli kaksi ns. kuulamoottoria, jotka pyörittivät kompressoreita, joilla tuotettiin paineilmaa. Moottorit oli yhdistetty kompressoreihin veivin ja veivitangon välityksellä. Moottorit toimivat petrolilla ja niiden käynnistämiseen käytettiin aiemmilta kerroilta jäänyttä paineilmaa. Systeemi on ollut melko monimutkainen ja vaatinut sumusireenin hoitajalta hyviä koneenkäyttäjän taitoja.
Sumumerkin antoasemarakennuksen pohjapiirustus ja pohjaleikkaus. Lähde: Kansallismuseo /Merimuseo.
Dimsignalstationsbyggnadens planlösning och genomskärning. Källa Nationalmuséet / Sjöfartsmuéet.
Moottoreita ja kompressoreita on täytynyt jäähdyttää ja siksi vanhoissa kuvissa näkyy rakennuksen päädyllä putkia, joilla jäähdytysvettä on pumpattu. Rakennuksen päädyssä on vieläkin tänäänkin matala kellarilta näyttävä rakennelma, joka on toiminut jäähdytysveden kaivona. Se oli aluksi puurakenteinen, mutta vuonna 1937 se uusittiin ”…tekemällä se rautabetonista. Seinät ovat 25 cm ja katto 20 cm paksuja.”
Paineilma johdettiin rakennuksen yläkerrassa olevaan sumusireeniin. Se oli liitetty torviin, jotka olivat viisimetriä pitkiä, läpimitta kapeassa päässä 0,25 metriä ja leveämmästä päässä 1,75 metriä, asetettuina 25 kaarisekunnin kulmaan toisistaan. Äänimerkin rytmi oli ”7 sek. äännähdys — 10 sek. väliaika, — .1 sek. äännähdys ja sen jälkeen 96 sek. Väliaika.”
Ääntä on kuvailtu matalaksi. Se lienee muistuttanut vähän käheää tuubaa. Jonkinlaisen aavistuksen äänestä voi saada, kun laittaa nettiin haun ”foghorn”. Brittein saarilla on vielä jäljellä laitoksia, joissa on samantyylisiä, edelleen toimivia laitteistoja. Mutta jokaisen sumutorven ääni oli tietenkin omanlaisensa. Tankarin sumutorvien ääntä ei tiettävästi ole kukaan äänittänyt, jotenka se ääni on lopullisesti häipynyt horisonttiin.
Rakennukseen tehtiin ajan myötä pieniä korjauksia. Vuonna 1938 korjattiin sumutorvien alla oleva parveke. Samalla tehtiin merkittävä rakennusmuutos. Konehuoneen ja sireenihoitajan asunnon välinen ovi tukittiin ja järjestettiin kulku sireenihuoneeseen ulkoeteisen kautta. Tuolloin myös kulku ullakolle järjestettiin suoraan konehuoneesta. Minun lapsuudessani ullakolle vievien portaiden puolessa välissä oli pelkkä aukko konehuoneen puolelle.
Rappuset ullakolle kulkivat suoraan eteisestä. Kulku konehuoneen puolelta oli järjestetty seinälle kiinnitetyillä tikkaat. Tässä kohden oheinen pohjapiirustus on vähän epäselvä.
Lapsuudessani portaiden alla oli hyvä piilopaikka. Se oli joskus ollut komero, josta ovet oli poistettu. Komero oli niin syvä ja pimeä, että vaikka ovelta kurkkasi sen sisään, ei perällä olijoita pystynyt näkemään.
Vanhasta sumusireenin torvesta tehty vesisäiliö. Lähde Harri Nyman 1999, Museovirasto.
En vattencistern gjord av en gammal mistlur.
Aseman vaiheita
Asema toimi hyvin aina 1940-luvun alkuun saakka, mutta silloin alkoivat koneet olla vanhoja. Luotsipiirin toimintakertomuksessa vuodelta 1941 todetaan, kun ensin on kerrottu mitenkä muut vastaavat asemat piirin alueella ovat toimineet moitteettomasti:
”Sitä vastoin joutui Tankarin majakan sumusireenin moottorit purjehduskauden loppupuolella niin pahasti epäkuntoon, että sumumerkkien säännöllinen antaminen sireeneillä häiriintyi ja keskeytyi. Tämän vuoksi varustettiin majakalle laukaisumerkkiasema, josta annettiin sakealla säällä 2 räjähdysmerkkiä peräkkäin joka 5 minuutti.”
Lopuksi raportissa toivotaan, että Merenkulkulaitos ryhtyisi toimenpiteisiin moottorien uusimiseksi. Elettiin sota-aikaa ja määrärahat olivat niukat. Tuolloin tuskin edes harkittiin uusien moottorien hankkimista vaan mainittu räjäytysmerkkien antaminen jatkui aina vuoteen 1961.
Oheisessa kuvassa vuodelta 1904 rakennelma on maalattu tummaksi. Luultavasti väri on punamulta.
På bilden från 1904 ser man att byggnaden var mörkmålad. Troligen var färgen rödmylla.
Oheisessa kuvassa rakennuksessa vuodelta 1904 se on maalattu tummaksi. Luultavasti väri on punamulta. Sellaisia ainakin suurin osa silloisen Majakka- ja luotsilaitoksen rakennuksista tänäänkin ovat. Jossakin vaiheessa kuitenkin Tankarin rakennuksia alettiin maalata vaaleanharmaiksi. Ensimmäiset merkinnät tällä tavalla maalatuista rakennuksista on 1930-luvun kertomuksissa.
Ei ole tiedossa mihin monet sumusireenien antamisaseman tekniset laitteet tuon jälkeen joutuivat. On todennäköistä, että koneet romutettiin tai myytiin ns. maamoottoreiksi, joiden käyttö maaseudulla oli tuohon aikaan melko yleistä. Kompressoreidenkaan kohtalosta ei ole tietoa sen enempää kuin itse sumusireenistä. Sen sijaan osa torvista oli vielä minun lapsuudessani rakennuksen vintillä. Ne olivat kuurupiiloa leikittäessä hyviä piilopaikkoja.
Toisen torven yhdestä kappaleesta kutterin kuljettajista rakensi itselleen vesisäiliön lähelle mökkiään. Sinne johdettiin vesi vanhan luotsituvan vesikourusta. Itse säiliö on edelleen paikallaan samoin kuin yksi rännistä vettä kuljettaneen johdon pidike. Mökin nykyisen omistajan mukaan säiliö ei ole enää käyttökunnossa, mutta ulkoisesti se näyttää ehjältä.
Sumusireenin hoitajat ja rakennuksen asujat
Sumusireenirakennus jakautui kahteen osaan, jonka majakan puoleisessa päässä olivat erilliset asuintilat, joissa sumusireenihoitaja asui. Aluksi majakkahenkilökuntaan ei kuulunut erillistä sumusireeninhoitajaa. Ennen sellaisen nimittämistä sumusireeniä hoitivat majakkamestari tai -vartijat. Vuonna 1919 sumusireeninhoitajaksi nimitettiin Sune Arnold Björklöf. Virkanimike on tuolloin ilmeisesti vielä vaihdellut. On puhuttu myös sumuviheltimenhoitajasta.
Majakkamestariksi Tankariin oli edellisenä vuonna nimitetty Ernst Joakim Björklöf. Kun tiedetään, että luotsien ja majakanvartijoiden tehtävät tuolloin kulkivat suvuissa, niin ei ole mahdotonta, etteivätkö henkilöt olisi olleet jotakin sukua. Pitkäänhän oikein pyrittiin siihen, varsinkin luotsien kohdalla, että virka kulkisi suvussa. Luotsi- ja majakkalaitoksen toimesta tuettiin erityisten luotsisukujen syntymistä. Kaikkiaan majakkahenkilöstöä oli tuolloin neljä henkilöä. Edellä mainittujen lisäksi oli vanhempi- ja nuorempi majakkavartija. Pitkään Tankar oli ainoa majakka, jolla Oulun luotsipiirissä oli erillinen sumusireeninhoitaja.
Ilmeisestikään kovin kauaa ei Björklöf sumuviheltimenhoitajana ehtinyt tehtäväänsä hoitaa, kun hänen tilalleen marraskuun 2. päivänä 1920 nimitettiin Edvin Gerhard Sumell. Vanhemmalla majakanvartijalla oli sama sukunimi. Muista lähteistä tiedämme, että vuonna 1933 vanhempi majakanvartija Arthur Edvin Sumell, jonka poika Adrian Filemon Sumell oli määrättiin isänsä viransijaiseksi 2kk:ksi. Björklöf palasi vähäksi aikaa hoitamaan samaa tehtävää ”niin kauan kuin toimen vakinainen haltija palvelee sotaväessä”. Herra Sumell palasi hoitamaan tehtäväänsä ja hoiti sitä melko pitkään. Hän erosi tehtävästä vuonna 1940 ja hänen tilalleen nimitettiin Kallosta Otto Vilhelm Gustafsson, joka kuitenkin erosi virastaan heti seuraavana vuonna.
Maaliskuussa vuonna 1942 sumusireeninhoitajaksi nimettiin Augusti Pohjola. Hän oli lakkautuspalkalla nuoremman majakanvartijan virasta, kun Suomi oli joutunut luovuttamaan Lavansaaressa olleen Narvin majakan. Lavansaari sijaitsee Suomenlahdella noin 70 km Kotkasta ja 30 km Inkerin rannikolta.
Sumusireenin hoitajan asunto oli selvästikin päässyt huonoon kuntoon. Heti nimityksen jälkeen Augusti Pohjola sai kunnostaa asunnon perusteellisesti. Keittiön seinät tiivistettiin ja niihin asennettiin Ensotapetti. Samoin lattialankkuja uusittiin ja maalattiin sekä lisättiin eristeitä ja keittiön peltejä korjattiin. Kaikki työt uusi sumusireeninhoitaja teki itse ilman erillistä korvausta. Pari vuotta myöhemmin korjattiin vielä ikkunat ja varastorakennuksen katto.
Sodan jälkiseurauksena Tankariin ei ainoastaan tullut ent. majakanvartija sumusireeninhoitajaksi Suomenlahdelta vaan myös luotsi Petsamosta. Sieltä siirrettiin vanhempi luotsi Johannes Kalskela Tankariin hoitamaan nuoremman luotsin tointa. Myöhemminhän Kalskela sitten kohosi aina luotsivanhimmaksi asti. Kun ajatellaan, että Lavansaari sijaitsee 30 km päässä Inkerin rannikolta ja Petsamo Pohjoisen jäämeren rannalla, niin melko ääripäistä Suomea Tankariin tulivat.
Välillä luotsipiirin toimintakertomukset ovat dramaattista luettavaa. Niissä kerrotaan nimeltä mainiten kuolemantapauksista ja sairauksista. Vuonna 1947 Augusti Pohjola näyttää sairastuneen vakavasti ja seuraavana vuonna joutuneen tapaturmaan, jonka vuoksi hänestä on otettu röntgenkuva.
Sumusireeninhoitaja Pohjola jatkoi tehtävässään aina maaliskuuhun 1955 saakka ja hänen tilalleen nimitettiin silloin nuorempi majakkavartija Hugo Vestman. Seuraavana vuonna sumusireeninhoitajan asunnon korkkimatto uusittiin, mutta muista korjauksista ei ole tietoa. Vestman jatkoi toimessaan aina vuoteen 1962, jolloin siirtyi eläkkeelle eikä Tankariin enää nimitetty sumusireeninhoitajaa.
Keitä sumusireenirakennuksessa tuon jälkeen asui, on toistaiseksi osittain arvoitus. Ainakin siellä ovat asuneet Lindellin perhe, kuten Aino-Maija Voutilainen (os. Lindell) toisaalla näillä nettisivuilla kertoo. Äitini serkku Aatos Säilä toimi Tankarissa luotsina vuodesta 1948 aina 1970-luvun alkuun saakka. Hän asui puolisonsa Soinnun kanssa lyhyen aikaa rakennuksessa, kunnes rakensivat itselleen oman mökin. Tarkkaa aikaa ei asiakirjoista selviä, mutta ilmeisesti ennen Lindelleitä.
Asuinkäytön loputtua talo muuttui autioksi. Yleisesti se tunnettiin kummitustalona ja oli yksi saaren nuorison kokoontumispaikoista 1960 ja -70 luvuilla ja varmaan tämän jälkeenkin. Kun Tankariin 1972 perustettiin lintuasema, niin lintuharrastajat käyttivät 1970-luvulla ensimmäisinä vuosina rakennusta tähystyspaikkanaan. Vuonna 1938 korjattu parveke oli tuolloin vielä täysin kunnossa ja parvekkeen ovet paikoillaan. Tuolta toisen kerroksen parvekkeelta avautui hieno lähes 180 asteen näkymä merelle tuulelta ja sateelta suojassa.
Nykyään rakennus on Kokkolan meripelastusseuran käytössä. En tiedä onko rakennuksen muuta käyttötarkoitusta mietitty. Sen konesali olisi kyllä hieno vaikka konserttisalina. Korkea iso huone, jossa upea hirsiseinien jälkikaiku. Tai sellaiseksi sen ainakin minun nuoruuden muistoni hopeoivat.
Sumusireeni vaihtuu räjähdysmerkkeihin
Sumumerkkien antaminen räjähdysmerkeillä oli sinänsä yksinkertaista, mutta tietenkin vaarallista. Mistään onnettomuuksista ei löydetyistä asiakirjoista löydy mainintaa. Melko yleinen toteamus noilta vuosilta on:
”Tankarin ja Ulkokallan majakoilla on sumumerkkejä annettu pommeilla. Merkkejä on annettu sakealla säällä määrätyn ka1taisella tavalla, eikä mitään häiriöitä ole ilmoitettu.” (1946)
Tuossa kirjauksessa on mielenkiintoista se, että myös Ulkokallassa on sumulla annettu räjähdysmerkkejä. Siellähän oli suurin piirtein samanlainen laitos, kuin Tankarissa. Voi hyvin olla, että polttoaineiden säännöstelyn vuoksi sielläkin on siirrytty sumupommeihin. Räjäytysaineita tuolloin, sodan aikana ja sen jälkeen, on ollut yltäkyllin käytössä.
Jo parin vuoden päästä alkavat valitukset siitä, että pamaukset eivät kuulu tarpeeksi hyvin.
”Tankarin ja Ulkokallan majakoilla on sumumerkkejä annettu räjähdyspommeilla. Merkkejä on annettu sakealla säällä määrätyn kaltaisella tavalla. Merenkulkijat ovat valittaneet, että räjähdysten kuuluvaisuus on ollut huono, varsinkin Tankarin kuuluvaisuutta ovat eräät Ykspihlajaan pyrkineet merenkulkijat valittaneet. Räjähdysmerkkien asemesta olisi saatava sireenilaitteet.” (1948)
Tuosta alkaa sitten vuosittaiset huomautukset huonosta kuuluvuudesta:
”Tankarin ja Ulkokallan majakoilla on sumumerekeja annettu räjähdyspommeilla. Merkkejä on annettu sakealla määrätyn kaltaisella tavalla. Merenkulkijat ovat valittaneet, että räjähdysten kuuluvaisuus on huono.” (1952)
Niiden kuuluvuutta moitittiin, mutta vuoden aikana niitä saatettiin paukutella pahimmillaan 239 tuntia ja paukkuja kului yli lähemmäs 6000 kpl. Näin vuonna 1957. Liekö se johtunut siitä, että tuolloin allekirjoittanut ensimmäisen kerran kävi Tankarissa. Toki joukossa on vähäsumuisempiakin vuosia kuten olympiavuonna 1952, jolloin paukuteltiin yhteensä 102 tuntia ja noin 2500 paukkua.
Tuo edellä mainittu huomautus huonosta kuuluvuudesta toistuu ukkini, äitini isän, luotsipiiripäällikkö Artturi Hakrin vuosittaisissa raporteissa aina vuoteen 1957 saakka. Hän siirtyi seuraavana vuonna eläkkeelle ja seuraajan viestissä on jo hyvin turhautunut sävy.
Uusi luotsipiirin päällikkö Åke Danska kirjoittaa:
”Tankarin ja Ulkokallan majakoilla annettu räjähdysmerkkejä joiden kuuluvuus on hyvin heikko. Nämä merkinannot eivät vastaa tarkoitusta eivätkä niihin uhrattuja kustannuksia.”(1958)
Lopulta räjäytykset loppuivat 2. joulukuuta 1961, jonka jälkeen ”ruvettu käyttämään tyfoonia” eli pohjoisrannalle valmistunutta uutta merkinantoasemaa.
Räjäytykset jättivät näkyvät jäljet sumumerkkien antamisaseman pohjoispuolen kallioille. Jäljet ovat edelleen lintutornista hyvin nähtävissä lähes 80 vuoden jälkeen. Osa kallioista on edelleen jäkälätöntä ja sammalisto kallion reunalla on varsin niukka. Hyvä esimerkki mitä räjähdysmyrkyt ympäristössään saavat aikaan.
Saaren nuorisolla oli tapana aina pommien räjäyttämisten loputtua mennä kallioille keräämään ns. pommilankaa, jota käytettiin sähkövirran välittämiseksi sähkönalleihin. Se oli nuoremmilta lapsilta ankarasti kiellettyä eikä se tietenkään turvallista ollut muillekaan. Mitään onnettomuuksia ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Noista pommilangoista sitten askarreltiin punomalla erilaisia tavaroita. Yleisin oli varmaan sellainen pitkänomainen punomalla tehty avaimenperä.
Pohjoiskalliolla oleva rakennus vuodelta 1961. Tyfoonina kutsuttu vaikka se ehkä toimi natofoonina? Kuva Kristina Klingenberg
Uuden sumumerkkien antolaitteen aika ei koskaan kunnolla koittanut
Vuonna 1961 Tankarin satamaan valmistui konehuone, jonka generaattoreiden tuottamalla sähkövirralla majakan ja loistojen valot sähköistettiin. Samalla valmistui pohjoisrannalle valkoinen, betonirunkoinen ja pulpettikattoinen rakennus, jota kutsuttiin tyfooniksi. Siinä sumusireenin ääni tuotettiin sähköisesti eli oikeastaan kyse oli nautofonista. Tosin virallisissa raporteissa siitä puhutaan tyfoonina, joka kuitenkin tarkoittaa paineilmalla toimivaa sireeniä.
Laite ei ehtinyt toimia pitkään, kun se jo seuraavana kesänä 1962, oli usein epäkunnossa ja sen jälkeen käytännössä koko ajan. Se toimi vain hyvin pieniä aikoja. Samaan aikaan Ulkokallan nautofooniasema toimi koko ajan moitteettomasti. Tankarin aseman toimimattomuuteen on saattanut vaikuttaa sekin, että juuri tuolloin viimeinen sumusireeninhoitaja siirtyi eläkkeelle.
Tultaessa seitsemänkymmentäluvulle alkoivat laivoissa yleistyä tutkat ja muut uudenaikaiset navigointivälineet ja sumumerkkien merkitys väheni. Päätös sumumerkkien antamisen lopettamisesta olisi oikeastaan voitu tehdä jo aiemmin, mutta vasta 14. joulukuuta 1976 Merenkulkuhallitus teki päätöksen, joka poisti käytöstä suuren osan sumumerkkien antoasemista. Siihen päättyi sumumerkkien kaikuminen myös Tankarin kallioilla. Tosiasiassahan se oli käytännössä hiipunut jo paljon aiemmin.
Nykyään tuolla pohjoisrannalla kököttävällä tyfooniksi kutsutulla rakennuksella ei ole muuta virkaa kuin toimia sääaseman laitesuojana ja Tankarin väylän linjatauluna ja -loistona. Sumumerkit Tankarista ovat lopullisesti hiljenneet kaiuttuaan kallioilla lähemmäs 70 vuotta.
Kirjoitus: Ismo Suksi, käännös Kristina Klingenberg
Lopuksi:
Mikäli jollakin on lisättävää tai korjattavaa tämän artikkelin tietoihin, niin otan niitä mielelläni vastaan. Ne voi välittää Pro Tankarin sähköposti osoitteen kautta: tankarintarinat@gmail.com
I denna artikel berättas om huset med två våningar som ligger ca 20 meter från fyren. Huset är en byggnad med mistlur. Barnen i min egen generation känner till huset som Spökhuset eller
” Böulanhuset”. I undertecknads barndom på 1960-1970 talet skulle det ha kunnat kallats för ungdomsgård, så mycket tid tillbringade vi där. Dörrarna var öppna och fönstren borta. Vi lekte mycket kurragömma eller bara tillbringade tid där.
Byggnaden uppfördes för att vara en station för signaler vid dimma. I årsrapporterna talas också om mistsignal. Då byggnaden upphörde att fungera som mistsignal-station, så användes den ena ändan av huset ännu som tillfällig bostad.
I min skrivelse berättar jag om byggnadens historia och om dess användare och dess tillkomst fram till våra dagar. I samband med skrivandet av artikeln har jag kartlaggt hur man gett signaler i dimma på Tankar. Som källor har jag använt Lots och fyrverkets, Sjöfartsstyrelsens och Uleåborgs lotsdistrikts verksamhetsberättelser, Sjöfartsmuséets samlingar och de berättelser som jag under de 60 senaste åren hört på holmen.
Nautofon eller tyfon?
Många tankarbor pratar om nautofonrummet och syftar på just detta av stock, ljusfärgade hus bredvid fyren. På Tankar har det dock funnits en annan, nyare signalstation för dimma. Denna vita betongbyggnad med pulpettak ligger på norra klipporna, och den har kallats för tyfon. Så konstateras även i Uleåborgs lotsdistrikts verksamhetsberättelse från 1961, där man skriver: ” På Tankar har byggts en kraftstation och en tyfonbyggnad.
Jag vet inte om dessa olika tekniker att ge signal i dimma har förväxlats, för i verkligheten borde det vara tvärtom. Både Wikipedia och Otavas Stora Uppslagsverk från 1960 berättar samstämt om dessa saker. I uppslagsverket står det:
” Nautofonen och tyfonen är membransirener. I den förstnämnda är det en elmagnet som får membranen att vibrera. Magneten är inställd på den nivå som används för växelström, den senare fungerar med tryckluft.”
Jag har inte varit inne i byggnaden som uppfördes 1961, men den uppfattningen har alla haft att den fungerade med ström. Den apparatur som blev klar 1903 fungerade med tryckluft. Det må vara som det är, i denna artikel så utgår jag från de nämnda begrepp som nämnda faktan visar, men då jag lånar begrepp från ursprungskällor, så är de i ursprungliga skrivformen.
Att signalera i dimma
Dimma, dis, sjörök, regnsdis, tjocka, tät dimma – företeelsen har många namn. Det visar hur betydande saken är för sjöfarten. Då man bekantar sig med gammal havsolycksstatistik, så har orsaken ofta varit dimma i olika former. Det är inte underligt att man förr i världen också från en fast punkt på olika sätt signalerade i dimma, för att fartygen skulle kunna lokalisera sin position. I början användes olika slags dimklockor- och kanoner. Genom teknikens utveckling började man använda mistsignaler som fungerade med ånga eller tryckluft. Senare togs sirener som fungerade med el i bruk.
Att använda kanoner för mistsignaler kom från den tiden då det ännu fanns kanoner ombord på krigsfartygen. De nöttes vid användning och deras användning minskade efter en olycka år 1892:
” En dag i slutet av maj uppkom en sprängning i samband med att man skulle skjuta dimsignal med kanonen vid Kvarkens fyr, där fyrmästaren och hans fru som var närvarande, kastades en bit längre bort och fick små skrubbsår och kanonskjulets tak och väggar gick sönder och förstördes.”
Som orsak till olyckan gissade man att en gnista hade flugit in bland dimpatronerna. Senare användes elpatroner, som var betydligt säkrare. Genom teknikens utveckling började man bygga apparater som fungerade först med ånga och sedan med lufttryck och senare sirener som fungerade med el.
I slutet av år 1906 fanns det i Finland åtta apparater som fungerade med tryckluft.
På Tankar förekom förmodligen inte i något skede dimkanon eller klocka. Invid gamla lotsstationen fanns nog en skeppsklocka som var placerad i en rönn. Dess betydelse förblev oklar för mej. Men vi barn försökte alltid då vi gick förbi klockan, pricka den. Det var oväntat svårt och kanske träffade jag en eller två gånger under alla de barndomssomrar som vi tillbringade på Tankar.
Av de återstående 18 fyröarna användes på fyra ställen smällare och på de övriga ställena sirener som fungerade med ånga eller handkraft.
Jag skrev tidigare att i samband med dimkanon och klocka ” förmodligen ”. Gällande Tankar är nämligen vetskapen lite oklar i olika källor. Uleåborgs lotsdistrikts arkiv förvaras fysiskt i Uleåborg och gällande händelser från förra århundradets början finns det inte mycket information digitalt. Denna artikels information kan ännu kompletteras, då jag kommer åt skatterna i arkivet.
Dimsiren till Tankar
Dimsirenens tidevarv började på Tankar år 1903, 14 år efter att fyren tändes. Då byggdes sirenerna inom ett par år på många fyrfartyg och fyrar.
”… större stationer för mistsignaler, stationerna har försetts med apparater som fungerar med tryckluft som fås med hjälp av maskiner som går på petroleum ”
Citatet är från ” Finlands lots – och fyrverkets överstyrelsens berättelse om lotsverkets tillstånd och administration under åren 1902 – 1906. ” Byggnaden i trä som numera är ljus i färgen blev klar och togs i bruks som mistsignal station år 1903. Den fungerade som det var tänkt fram till år 1942.
I berättelsen som jag nämnde i början förklarar man ganska omständigt med vilka apparater man började ge mistsignaler. Som man ser av den bifogade planlösningen, så är byggnaden delad i två delar. I den ena ändan fanns maskinrummet, där fanns två s.k kultändare, som roterade kompressorer med vilka man producerade tryckluft. Motorerna var förenade med kompressorerna med vev och vevstång. Motorerna fungerade med petroleum och för att få i gång dem användes tryckluft som blivit kvar från tidigare. Systemet var ganska invecklat och krävde att skötaren av mistsignalen var bra på att använda maskiner.
Motorer och kompressorer har man varit tvungen att kyla ner och därför ser man på gamla bilder i ändan av byggnaden rör, genom vilka avkylningsvätska pumpats. I ändan av byggnaden finns än idag en låg byggnad som påminner om en källare, den har fungerat som en brunn för avkylningsvattnet. Den var till en början gjord i trä, men år 1937 förnyades den ” …den gjorde i betong. Väggarna är 25 cm och taket 20 cm tjocka. ”
Tryckluften leddes till mistsirenen i övre våningen. Den var förenad med horn, som var fem meter långa, och 0, 25 i diameter i smala ändan och 1,75 meter i diameter som bredast placerade i 25 graders vinkel från varandra. Ljudsignalens rytm var ” 7 sekunder ljud – 10 sekunder paus – 1 sek ljud och sedan 96 sekunder. Paus.”
Man har beskrivit ljudet som dovt. De lär ha påmint om en något hes tuba. Någonslags aning om ljudet får man då man via nätet söker upp ” foghorn”. På Brittiska öarna finns det kvar anstalter där det finns liknande, fortfarande fungerande apparater. Men varje dimhorns ljud var förstås unik. Vad jag vet har ingen bandat in Tankars dimhorns ljud, så det ljudet har för alltid försvunnit i horisonten.
Med tiden gjordes reparationer i byggnaden. År 1938 reparerades balkongen under dimhornen. På samma gång gjordes en betydande förändring av byggnaden. Dörren mellan maskinrummet och signalskötarens bostad täpptes till och ingången till signalrummet gjordes via utefarstun. Då ordnades också uppgången till övre våningen direkt från maskinrummet. I min barndom fanns det bara ett hål från halva trappuppången till maskinrummet.
Trapporna upp till vinden gick direkt från farstun. Från maskinrummet gick det stege på väggen upp till övre våningen. Gällande denna sak är den bifogade planlösningen lite oklar.
I min barndom fanns det under trapporna ett bra gömställe. Det hade någongång varit skrubb vars dörrar var borttagna. Skrubben var så djup och mörk, att fast man kikade in genom dörren så kunde man inte se dem som var längst in.
Stationens olika skeden
Stationen fungerade bra ända till 1940- talet, men då började maskinerna vara gamla. I lotsdistriktets verksamhetsberättelse från år 1941 konstaterar man efter att ha tagit del av hur andra distrikts stationer fungerat oklanderligt:
Däremot fungerade Tankars fyrs mistsignals motor så dåligt under slutet av seglingsperioden, att den regelbundna dimsignalen stördes och avbröts. Därför grundande man vid fyren en avskjutningsstation, varifrån man i dimma sköt två sprängsignaler efter varandra var femte minut.
På Tankar byggdes en sprängningsstation, som i praktiken bestod av ett litet skjul vid natufonhusets norra sida. Utanför skjulet fanns ställningar där man hängde upp patronerna. De som sprängde skyddade sig i skjulet då laddningarna sprängdes med ström.
Till slut önskar man i rapporten, att Sjöfartsverket skulle börja vidta åtgärder för att förnya motorerna. Det var krigstider och de budgeterade medlen var knappa. Då tänkte man knappast på att förnya motorerna utan nämnda sprängningssignals förfarande fortsatte fram till år 1961.
På denna bild (Bild 4) från 104 har bygganden målats i mörk färg. Troligen är färgen rödmylla. Sådana Fyr – och lotsverkets flesta byggnader än i dag. I något skede började man ändå måla byggnaderna på Tankar i ljusgrått. De första anteckningarna om byggnader som målats så finns i berättelser från 1930 – talet.
Man vet inte vart många mistlurars signalstationers apparater fördes. Troligen förstördes motorerna eller så såldes de i land till s.k landmotorer, vars användning var ganska allmän på den tiden på landsbygden. Det finns inga uppgifter om kompressorernas öde heller. Men delar av hornen fanns i min barndom på vinden i byggnaden. De var fina ställen att gömma sig i då vi lekte kurragömma.
Av en del av ett horn byggde en av kutterskötarna åt sig en vattencistern nära sin stuga. Man ledde vattnet dit från en vattengrop vid gamla lotsstationen. Själva cisternen är fortfarande på sin plats, likaså en del av rännan och ledningens hållare. Enligt nuvarande stugägaren är cisternen inte mera användbar, men utåt ser den hel ut.
Mistsignalens skötare och innevånarna i byggnaden
Mistsignalhuset var tvådelat, i den del som var mot fyren fanns en skild bostad där dimsirenskötaren bodde. Till en början fanns det inte bland fyrpersonalen någon skild skötare för dimsirenen. Före någon utsågs var det fyrmästaren eller fyrvaktarna som skötte den. År 1919 utsågs Sune Arnold Björklöf att sköta dimsirenen. Tjänstebeskrivningen har då ännu växlat. Man har också talat om dimvisselskötaren.
Året innan hade man utsett Ernst Joakim Björklöf till fyrmästare på Tankar. Då man känner till att lotsarnas och fyrvaktarnas uppgifter gick i släkten , så är det inte omöjligt att de var släkt. Länge var det kutym, speciellt bland lotsar att tjänsten gick i släkten. Med hjälp av lots – och fyrverket stöddes speciellt uppkomsten av lotssläkten. Den här tiden var de fyra inom fyrpersonalen. Förutom redan nämnda så fanns det en yngre och en äldre fyrvaktare. Länge var Tankar den enda fyren, som i Uleåborgs lotsdistrikt hade en skild dimsignalskötare.
Det verkar som om Björklöf inte hann sköta sin tjänst som dimsignalskötare så länge, då man istället utnämnde Edvid Gerhard Sumell 2 mars 1920 istället för Björklöf. Äldre fyrvaktaren hade samma släktnamn. Från andra källor vet vi att äldre fyrvaktaren Arthur Edvin Sumell, son till Adrian Filemon Sumell, år 1933, beodrades att vikarera sin far under två månader. Björklöf återvände en tid för att sköta jobbet ”så länge som tjänstens ordinarie innehavare tjänar värnplikt.” Herr Sumell återvände för att sköta sin uppgift och skötte den länge. Han avgick år 1940 och istället för honom utnämndes Otto Vilhelm Gustafsson från Kallo. Han avsade sig dock tjänsten genast följande år.
I mars år 1942 utsågs Augusti Pohjola till dimsignalskötare. Han var på uppsägningslön från en yngre fyrvaktartjänst, eftersom Finland hade tvingats avstå Narva fyr på ön Lövskär. Lövskär finns i Finska viken ca 70 km från Kotka och 30 km från Ingermanlands stränder.
Dimsignalskötarens bostad hade helt klart förfallit. Genast efter utnämningen fick Augusti Pohjola reparera bostaden grundligt. Kökets väggar tätades och tapetserades med Enso-tapeter. Golvplankorna förnyades och målades och man tillade isolering och kökets spjäll renoverades. Allt arbete utfördes av dimsignalskötaren utan skild ersättning. Ett par år senare reparerades ännu fönstren och förrådets tak.
Som en följd av kriget kom inte bara en f.d fyrvaktare som dimsignalskötare från Finska viken utan också en lots från Petsamo. Från Petsamo flyttades äldre lotsen Johannes Kalskela till Tankar för att sköta en yngre lots tjänst. Senare blev Kalsela befodrat till lotsålderman. Om man tänker på att Lövskär ligger 30 km utanför Ingermanland och Petsamo ligger vid Norra Ishavet, så nog kom de till Tankar från Finlands alla hörn.
Ibland är lotsverkets verksamhetsberättelser dramatisk läsning. Man berättar med namn om dödsorsaker och sjukdomar. År 1947 insjuknade Augusti Pohjola och följande år råkade han ut för olycka, och därför blev han röntgad.
Dimsignalskötare Pohjola fortsatte sin tjänstgöring fram till mars 1955 och i hans ställe utnämndes då yngre fyrvaktare Hugo Vestman. Följande år förnyades korkmattan i dimsignalhuset, eventuella andra renoveringar känner man inte till.
Vestman fortsatte sin tjänst fram till år 1962, då han blev pensionerad och efter det utnämndes ingen dimsignalskötare till Tankar mera.
Vem som bodde sedan i dimsignalbyggnaden är delvis en gissning. Åtminstone har där bott Lindells familj, som Anna-Maija Voutilainen ( f. Lindell ) berättar på ett annat ställe på dessa nätsidor. Min mammas kusin Aatos Säilä fungerade som lots på Tankar från år 1948 ända fram till 1970- talet. Han bodde med sin maka Sointu en kort tid i byggnaden, tills de byggde egen stuga åt sig. Exakt tid får man inte fram i dokumenten men troligen före Lindells.
Då man slutade använda huset som bostad blev huset öde. Allmänt blev huset känt som spökhuset och var ett av ungdomarnas samlingsställe under 1960- och 1970 – talet och säkert efter det också. Då man grundade Tankar fågelstation år 1972, så använde fågelskådarna unde de första åren av 1970- talet huset som en plats varifrån man höll utkik efter fåglar. Balkongen som var renoverad 1938 var då i bra skick och balkongens dörrar var då öppna. Från balkongen öppnades i skydd av regn och blåst en nästan 180 gradig vy mot havet.
I våra dagar används byggnaden av Gamlakarleby Sjöräddare. Jag känner inte till om man planerat något annat för huset. Dess maskinrum skulle nog vara fint som tex konsertsal. Det är ett jättehögt stort rum med eko från fina stockväggar. Som sådant har mitt minne från ungdomen försilvrats.
Mistsignal byts mot sprängsignal
Att ge dimsignaler genom sprängning var i sig enkelt, men givetvis farligt. Det hittas inga uppgifter om att det skulle ha skett olyckor. Ett ganska vanligt uttalande från denna tid är:
”Man har gett dimsignaler med patroner vid Tankar och Ulkokalla fyr. Man har gett signaler vid tät dimma enligt bestämmelserna , och inga avvikelser har anmälts. ”(1946)
I denna anmärkning är det intressant, att också på Ulkokalla har man signalerat genom sprängning. Där fanns i stort sett likadan utrustning, som på Tankar. Det kan bra hända att man på grund av bränsleransonering också där började med dimpatroner. Sprängämnen fanns mer än nog under kriget och efter kriget.
Redan efter ett par år började man klaga på att smällarna inte hördes tillräckligt bra.
” Vid Tankar och Ulkokalla fyrar har man gett dimsignaler med sprängpatroner. Man har signalerat på det sätt som föreskrivs. Sjöfararna har klagat, att sprängningarnas hörbarhet är dålig, speciellt vid Tankar har några sjöfarare på väg till Yxpila klagat. Istället för sprängstation borde man få signalstation.” ( 1948)
Därifrån börjar sedan de årliga anmärkningarna om den dåliga hörbarheten:
” Vid Tankar och Ulkokalla fyrar har man gett dimsignaler med sprängbomber. Man har signalerat på det sätt som föreskrivs. Sjöfararna har klagat, att sprängningarnas hörbarhet är dålig.” ( 1952)
Man klagade på att de inte hördes, men under ett år kunde man spränga som mest 239 timmar och
och det gick åt närmare 6000 patroner. Så var det år 1957. Var det månne på grund av att undertecknad då första gången besökte Tankar. Visst fanns det också mindre dimmiga år som olympiska året 1952, då man smällde sammanlagt 102 timmar och ungefär 2500 patroner.
Anmärkningen om dålig hörbarhet som jag nämnde tidigare, återkommer i min morfar, lotsfördelningschefen Artturi Hakris årliga rapporter fram till år 1957. Han blev följande år pensionerad och i efterträdarens meddelanden är tonen redan ganska uppgiven.
Nua lotsfördelningschefen Åke Danska skriver:
” De sprängsignaler som ges vid Tankar och Ulkokalla fyrar har väldigt svag hörbarhet. Dessa signaler uppfyller inte målsättningen och ger inte valuta för de förbrukade kostnaderna.” ( 1958 )
Slutligen upphörde sprängningarna 2 december 1961, efter det ”började man använda tyfonen” eller den nya signalstationen som uppförts på norra stranden.
Sprängningarna lämnade tydliga spår av dimsignalerna på norra delens klippor. Spåren kan man ännu efter nästan 80 år se tydligt från fågeltornet. En del av klipporna är fortfarande utan lave och mossan vid klippkanterna njugg. Ett bra exempel på vad sprängsningsgiftet åstadkommer i omgivningen.
Öns ungdomar hade som vana att efter sprängningarna samla s.k sprängtråd från klipporna. Sprängtråden användes då man använde elknallar. Att samla sprängtråd var förbjudet för de yngre barnen och inte var det så tryggt för övriga heller. Men inga olyckor skedde. Av sprängtråden gjorde man sedan olika saker. De vanligaste var en avlång nyckelhållare.
Nya dimsignalens sändningsapparat tidevarv tog inte fart
År 1961 blev ett nytt maskinrum(verkstaden) klart på Tankar. Maskinrummets generatorer producerade el med vilken fyrens och fyrlyktornas ljus elektricifierades. På samma gång uppfördes på norra klipporna en vit byggnad med pulpettak, gjord i betong. Byggnaden kallades tyfonen. Där producerades mistlurens signal med el så egentligen var det fråga om en nautofon. Men i officiella rapporter pratar man om den som en tyfon, som dock betyder en signal som fungerar med tryckluft.
Apparaten hann inte fungera länge, redan nästa sommar 1962, var den ofta i oskick och efter det mest hela tiden. Den fungerade bara under väldigt korta tider. På samma gång fungerade nautofonstationen på Ulkokalla oklanderligt. Att stationen vid Tankar inte fungerade kan ha att göra med att just då blev sista dimsignalskötaren pensionerad.
Då vi kommer in på 1970- talet blev radarna och nyare navigationsinstrument allmännare och dimsignaleringens betydelse minskade. Man kunde egentligen redan tidigare beslutat om att avsluta dimsignaleringen , men först 14:e december 1976 tog Sjöfartsstyrelsen ett beslut om att ta ur bruk en stor del av dimsignalstationerna.
Då slutade också dimsignalernas eko på Tankar klipporna. I praktiken hade det tagit slut mycket tidigare.
Nuförtiden har tyfonhuset på norra klipporna ingen annan funktion än att fungera som skydd för Tankar väderstations apparatur och som linjetavla och fyrlykta för Tankar farleden. Dimsignalerna på Tankar har tystnat för gott efter att ha ekat i närmare 70 år.
