REIMAAMINEN ELI VÄYLÄVIITOITUS 

Jokainen vesilläliikkuja on tutustunut reimareihin. Niiden tehtävä on ohjata kulkemaan turvallisilla väylillä ja varoittaa matalikoista. Jokainen reimari oń yksilö ja valmistettiin käsityönä. Nykyisin reimaaminen (eli väyläviitoitus) tapahtuu Liikenneviraston väylämiesten voimin, mutta meidän lapsuudessamme se kuului luotsien työhön. Pepe Santamaa oli jo nuorena poikana isänsä ja muiden luotsien mukana reimaushommissa.

Jokainen reimari valmistettiin käsityönä ja jokaiselle oli oma määrätty paikkansa väylällä. Syksyisin laivaliikenteen vähentyessä aloittivat vahtivuorossa olleet luotsit reimarikorejen valmistuksen luotsituvalla. Apuna käytettiin kahta halkaisijaltaan eri kokoista vanhaa tammitynnyriä, joista halkaisijaltaan isompaa käytettiin ulkomeren reimarikorien ja halkaisijaltaan pienempää saariston reimarikorien tekemiseen.

Korit valmistettiin kiertämällä reimarin alaosan vanne tynnyrin ympärille määrättyyn kohtaan ja päät naulattiin yhteen. Korin pystysäleet, jotka oli katkottu määrämittaan, kiinnitettiin yksitellen paikoilleen toisella säleellä, jonka läpi naulat lyötiin. Nyt kori oli alaosaltaan valmis ja se irrotettiin tynnyristä, säleet taivutettiin yläpäästään yhteen ja naulattiin kiinni ns. purvilaan (puusta valmistettu kappale) jonka läpi oli porattu reikä. Isompien korien sisäpuolelle asetettiin pihlajan- tai pajunvitsa vanteeksi reimarikorin muodon säilyttämiseksi. 

Valmiiksi naulatut korit varustettiin sekä ylä- että alaosistaan pajunvitsalla alavanteen ulkopuolelle ja yläosan säleiden päälle. Tällä tavoin varmistettiin korin kesto ankarissakin sääolosuhteissa. Keväällä korit maalattiin tarvittavan värisiksi ja alkoi reimareiden teko. 

Reimareiden ”stonkipuut” tulivat Öjasta. Tankarin vieressä olevan ”Tudesbergin” kallioilla oli kuivumassa runsaasti vanhojа reimareita ja uudestaan käytettäviksi sopivat kuljetettiin Tankariin ja tehtiin valmiiksi reimareiksi. 

Uuden reimarin teko alkoi sillä, että katsottiin mikä reimari kulloinkin tulee tehtäväksi, kaikilla reimareilla on oma nimensä. Ensin valittiin sopivat ” stonkipuut” ja niiden alapäähän porattiin reikä sokkelin kiinnittämistä varten. Ylä- ja alaosa kiinnitettiin pulteilla ja nauloilla ja kannatinpuiksi vesirajaan naulattiin propseja reimarin pystyasennon varmistamiseksi. Reimareiden painokivet tulivat saareen ilman sokkelin reikää, joka piti sitten porata käsin kiviporalla lekaa apuna käyttäen. Sakkeli kiinnitettiin sulatetulla rikillä kiveen kiinni. Valmis reimari jäi odottamaan maalaamista ja paikalleen viemistä. Seuraavaa reimaria tehtiin jo vieressä ja työtä teki koko luotsiporukka, myös luotsivanhin oli työssä mukana. 

Reimaaminen pyrittiin tekemään mahdollisimman varhain keväällä, koska silloin yleensä säät olivat vähätuulisia eivätkä saarissa olevat linjamerkit vielä olleet puskien peitossa. Kun reimarit oli laskettu mereen määrätyille paikoilleen oli korin asennus vuorossa. Korit pujotettiin paikoilleen ja naulattiin kiinni. Korin alapäähän laitettiin rautalangasta valmistettu ”häkkyrä”, joka keskitti korin tankoon. 

Reimausmatkat olivat monen tunnin mittaisia ja pitenivät Himangan tultua mukaan. Ennen pohjoisin reimari oli ”Mänttä” ja eteläisin ”Springaren”. Tämä oli myös luotsipiirin raja (sijaitsi Stockösundin väylällä). Mikäli vanha reimari oli selvinnyt talvesta se nostettiin samalla ylös ja tuotiin ” Tudesbergiin” kuivumaan. 

REMMARE OCH UTMÄRKNING AV FARLEDER 

Alla som rör sig till sjöss känner till remmare. Deras uppgift är att leda trafiken längs säkra farleder och varna för grund. Varje sjömärke är unikt och tillverkades tidigare för hand. Numera utförs utmärkningen av farlederna av Trafikverkets farledsarbetare, men under vår barndom var det lotsarnas uppgift. Pepe Santamaa deltog redan som ung pojke i remmartillverkningen  tillsammans med sin far och andra lotsar.

Pepe Santamaa:

TILLVERKNING AV REMMARE PÅ TANKAR 

Varje remmarkorg tillverkades för hand och hade en bestämd plats i farleden. På hösten, när båttrafiken minskade, började de lotsar som hade jourtjänst tillverka remmarkorgar i lotsstugan. Till hjälp användes två gamla ektunnor i olika storlekar. Det större användes för korgar till yttre havet och det mindre för korgar i skärgården.

Korgarna tillverkades genom att en nedre ring av remmaren virades runt tunnan på en bestämd höjd, och ändarna spikades ihop. De vertikala ribborna, som kapats till bestämd längd, fästes en och en med en annan ribba som spikades igenom. När korgens nedre del var färdig togs den loss från tunnan, ribborna böjdes ihop upptill och spikades fast i den så kallade ”purvilen” (en träbit) med ett förborrat hål. I större korgar sattes en krans av rönn- eller videkvistar på insidan för att korgen skulle behålla formen.

De färdigspikade korgarna förstärktes upptill och nedtill med videkransar, placerade utanpå den nedre ringen och ovanpå de övre ribborna. På detta sätt säkerställdes att korgarna skulle tåla även svåra väderförhållanden. På våren målades korgarna i de färger som krävdes, och själva remmaren började tillverkas.

Remmarnas stolpar, eller ”stonkipuut”, kom från Öja. På klipporna vid ”Thodensberget” nära Tankar låg många gamla sjömärken på tork, och de som kunde återanvändas fördes till Tankar och byggdes om till nya remmare.

Tillverkningen av en ny remmare började med att man bestämde vilket sjömärke som behövde göras – alla hade sina egna namn. Först valdes lämpliga stänger, och i deras nedre ände borrades ett hål för att fästa sockeln. Över- och underdelen fästes med bultar och spikar, och vid vattenlinjen spikades stödbrädor fast för att hålla remmaren i lodrät position.

Remmarnas tyngder, eller ballaststenar, kom till ön utan för borrade hål – dessa borrades för hand med borr och slägga. En schackel fästes i stenen med smält svavel. Det färdiga sjömärket väntade sedan på att målas och placeras ut. Nästa remmare påbörjades intill, och hela lotslaget deltog i arbetet – även lotsåldermannen var med.

Remmarna försökte man alltid göra klara så tidigt som möjligt på våren, eftersom vädret då ofta var lugnare och linjemärkena i skärgården ännu inte skymdes av buskage. När remmarna lagts ut på sina platser till havs, var det dags att montera korgarna. De träddes på plats och spikades fast. I korgens nedre del sattes en ”häkkyrä” av järntråd, som centrerade korgen runt stolpen.

Utplaceringen av remmare kunde ta många timmar och blev ännu längre färder sedan Himango kom med i området. Tidigare låg det nordligaste sjömärket vid ”Mänttä” och det sydligaste vid ”Springaren”. Denna punkt var också gränsen för lotsområdet (beläget vid Stockösunds farled). Om ett gammalt märke hade överlevt vintern lyftes det samtidigt upp och togs till ”Thodensberget” för att torka.