Margit Westerlund haastatteli isäänsä Albin Sjöblomia vuonna 1974 ja kirjoitti esseen Thoughts on Fishing Village Budkaveln-lehteen vuosina 1975-1976 Åbo Akademissa. Katso lisää Budkaveln-lehdestä artikkelin lopusta.

Vill du läsä den här artikeln på svenska? Klicka här.

1 JOHDANTO

1.1 Tutkielman tarkoitus ja rajoitukset

Tämän tutkielman tarkoituksena on kuvata kalastajien elämää Tankarilla verkkokalastuksen aikana, kiinnittäen erityistä huomiota matkoihin ja matkaan valmistautumiseen.

Tämän tutkielman ulkopuolelle on jäänyt elämä Tankarissa osittain siksi, että siltä osin kalastajien elämää on jo kuvattu. Olen myös yrittänyt vetää yhtäläisyyksiä muihin kalastajakyliin, ennen kaikkea Kalajoen Kallaniin, mikä itse asiassa sopii tähän hyvin, sillä Lohtaja rajoittui näiden kahden kalastajakylän vaikutusalueeseen (kuva 1) – Lohtajan kalastajia oli sekä Tankarissa että Kallanilla. Muuten olosuhteet olivat samanlaiset, sillä sekä Tankarilla että Kallanilla oli sekä satamajärjestys että kappeli.

Tutkielma perustuu suurelta osin isäni Albin Sjöblomin haastatteluihin. Käytännön syistä olen harvoin maininnut sitä viittauksissa, koska viittaus olisi pitänyt laittaa melkein jokaisen lauseen yhteyteen. Sen sijaan olen käyttänyt viittauksia aina, kun minulla on ollut eri lähde, ja olen tyytynyt viittaamaan isäni muistiinpanoihin vain, kun olen lainannut häntä suoraan tai kun se olisi muuten tuntunut epäselvältä. Lainaukset perustuvat tämän vuoden tammikuussa (1974) äänitettyyn nauhaan.

1.2 Kausiluonteiset kalastajakylät

Käytännössä merkkejä kausiluonteisista kalastajakylistä on löydetty niin kauas kuin kalastuksen historiaa on tutkittu. Muinaisissa yhteisöissä, jotka perustuivat omavaraisuuteen, kalastus oli arvokas toissijainen elinkeino maataloudelle – tai päinvastoin. ”Vanhan ajan kalastaja oli myös karjankasvattaja, maanviljelijä ja metsästäjä, joten huonona kalastusvuonna hän piristää itseään sanomalla: ”Jos meri ei anna, maa antaa” ja kylmänä vuonna ”jos maa ei anna, meri antaa”. Kausiluonteisia kalastajakyliä on tarkasteltava tätä taustaa vasten.

Ratkaisevaa olivat myös kalojen kutualueet, joihin silloisten kalastajien oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Kesäkuussa silakka alkoi kutea karikoilla ja niiden syvänteissä. Oli luonnollista, että kalastajat seurasivat perässä, mutta he olivat niin kaukana kotikylistään, että heidän piti leiriytyä merelle voidakseen kalastaa. Aluksi tyydyttiin tilapäisiin suojiin, mutta pian ymmärrettiin, että on tarpeen saada pysyvämpi asumus, vajoja kalastusvälineille jne.

Tällaisia ​​kausiluonteisia kalastajakyliä syntyi käytännössä koko Skandinavian rannikolle. Aluksi tyydyttiin enemmän tai vähemmän hätäsuojiin, joita käytettiin vain satunnaisesti, mutta moniin paikkoihin rakennettiin kokonainen kylä, joka todellakin oli asutettu vain lyhyen ajan vuodesta, mutta jolla oli omat kirjoittamattomat lait ja määräykset. Pääasiassa Ruotsin puolella, mutta myös siellä täällä Suomen puolella, oli kalastajakyliä, joihin sovellettiin vuoden 1726 satamamääräyksiä ja sen uusittua painosta vuodelta 1771. Suomessa oli vain muutamia kausiluonteisia kalastajakyliä, joissa oli myös omat kappelit. Näihin kuuluivat Kallan ja Tankar.

Suomessa oli kausiluonteisia  kalastajakyliä mm. Ahvenanmaan saaristossa, pääasiassa Brändön, Kumlingen ja Vårdön pitäjissä. Näillä alueilla vieraili myös turkulaisia.3 Kausikalastusalueita oli myös Turun saaristossa, Suomenlahden rannikolla ja Pohjanmeren rannikolla.

Pohjanmaalta mainitaan Mustasaaren ja Vöyrin suurkunnista Storskärin, Norrskärin, Valassaarien, Ritgrundin ja Mikkelinsaarien alueen kausikalastuspaikat.4 Edellä mainittujen lisäksi mainitaan Kyrkogårdsskäretin, Klobbuddenin ja Alkenin olleen tärkeimpiä kalastuspaikkoja vuonna 1550 tienoilla.5 Sulvalla  olivat Storsanden, Ljusan, Skvättan ja Nisskallan tärkeimpiä kalastajakyliä vanhoina aikoina.6 Raippaluodossa kalastettiin Klubbhällanilla, Hällbådanissa ja Långsävetissä.7 Pedersören suurkunnassa oli kalastajakyliä mm. Örarnasilla ja Olavsörarnalla.9 Lisäksi pedersörelaiset kalastivat Stubbenilla, jonka katsottiin itse asiassa kuuluvan Vöyrin suurpitäjään.10 Kokkolan (Gamlakarleby) ja Kaarlelan (Karleby) kalastajakylät olivat Djupörenissä, Tankarissa ja Renögrundetissa.1 Suomen rannikolla Oulun suuntaan oli kausikalastuskyliä mm. Kallanissa ja myöhemmin myös Ulkokallassa.

2 TANKARIN KALASTAJAKYLÄ

2.1 Sijainti

Tankar sijaitsee ulkosaaristossa noin kaksikymmentä kilometriä (9–10 merimailia) Kokkolasta luoteeseen. Sen korkein kohta sijaitsee tarkemmin paikassa 63°56’55” pohjoista leveyttä ja 22°51’8″.12 itäistä pituutta. Saaren, joka on noin 900 metriä pitkä ja 500 metriä leveä13, omistaa osittain entisen Öjan kunnan (nykyinen Kokkola) Kort-niminen tila, osittain Suomen valtio siten, että eteläisen osan omistaa Kort. 

2.2 Historia

Kalastuksella Tankarissa on erittäin pitkät perinteet. Jo ennen Gamlakarlebyn kaupungin perustamista vuonna 1620 on näillä vesillä varmuudella kalastettu, mutta varhaisilta ajoilta ei ole olemassa luotettavia tietolähteitä. Kaupungin peruskirjassa annettiin uuden kaupungin asukkaille kalastusoikeus, kuten oli aiemminkin ollut Kalajoen Kallanin, Tankarin ja Trullön alueilla, ”doch så att dhe skalle gifwe oss och Cronan wår tillbörlige rättigheett och Tijendh”, joka voidaan vapaasti suomentaa kuulumaan ”Kuitenkin niin, että he antavat meille ja Kruunulle kuuluvat oikeutemme ja kymmenykset” (kääntäjän huomautus).

Kalastus näyttää 1700-luvun aikana vähentyneen, syynä tähän kuvernööri G. A. Piper mainitsee  ”Elfmynningarin ja Siönin uppoamisen” että ”Saariston väestöpulan, jonka tänne tuovat sodat ja nälänhätä”.15

1800-luvun puolivälissä oli voimakas noususuhdanne. Tankarin vuosina 1859-1860 laaditussa satamakirjassa sanotaan, että sataman osakkaita oli tuolloin 47 (kruunu mukaan lukien). Jokainen osakas edusti kolmen hengen venekuntaa. Erään raportin16 mukaan vuonna 1869 Tankarilla oli 60 venekuntaa, mikä tarkoittaisi, että saarella oli 180 kalastajaa sekä naisia ​​ja lapsia, siis huomattava väestö. Monilla kalastajilla oli vaimonsa ja lapsensa mukanaan Tankarissa, koska naiset perkasivat kaloja.

Kalastajat edustivat monia eri pitäjiä, ”esim. vuonna 1860 saarella oli 23 kalastajaa Gamla Karelbystä ja Kaarlelan pitäjästä (sekä Öjasta), 2 Kruunupyystä, 4 Luodosta, 10 Kälviältä ja 7 Lohtajalta”. Tähän aikaan saarella siis oli myös suomenkielisiä venekuntia, kun 1900-luvun alussa oli vain ruotsinkielisiä venekuntia.

Sitten kehitys kääntyi laskuun ja 1890-luvulle tultaessa venekuntien määrä oli vähentynyt noin puoleen. Vuonna 1927 Tankarissa oli vain yhdeksän venekuntaa, joista seitsemän oli Larsmon Bosundista, loput olivat Öjan Långön kalastajia.18 Kesään 1945 mennessä määrä oli kutistunut viiteen venekuntaan19 ja nyt Tankarissa eivät kalastaneet enää muut kuin kesävieraat, jotka kalastivat kotitalouksien tarpeisiin ja huvikseen. Muutamissa jäljellä olevissa kalastajien mökeissä majoitui kesävieraita pääasiassa Gamlakarlebyn kaupungista.

2.3 Tankar yhteisönä

Tankar oli sinänsä pieni yhteisö, paitsi kukoistuskaudellaan 1800-luvun puolivälissä, jolloin kalastajien mökit olivat lähellä toisiaan kuin kyläkadulla. Kalastajakylällä oli omat lakinsa ja instituutionsa.

Kalastajien täytyi osallistua jumalanpalveluksiin Kaarlelan seurakunnan kirkossa, mutta tämä aiheutti niin suurta haittaa, että siitä valitettiin. Vasta vuonna 1756 oli kuitenkin päästy niin pitkälle, että Tankariin rakennettiin oma kirkko.20 Kalastajien oli myös noudatettava niitä määräyksiä, jotka olivat Hänen majesteettinsa satamajärjestyksessä vuodelta 1726 ja sen uudistetussa painoksessa vuodelta 1771 valtakunnan kalastusalueille.21 Satamamääräyksen mukaan määräystä valvoi kolmeksi vuodeksi kerrallaan valittu satamavouti. Tarvittaessa satamavouti järjesti satamaistunnon jota kutsuttiin karikokoukseksi. Tämä järjestettiin noin kerran vuodessa.23

Laivareitti Ykspihlajan satamasta  Ruotsiin ja muihin kaukaisiiin kohteisiin kulki aivan Tankarin tuntumasta, ja saarella onkin suuri merkitys merenkulkijoiden oppaana. Siksi saarella on  1930-luvulla rakennettu luotsiasema ja aallonmurtajan suojaama satama sekä vuonna 1889 rakennettu majakka. Ennen majakan rakentamista saarella oli ”loistohuone”, pieni mökki ikkunat merelle päin, jota valvoi kaksi venekuntaa joka yö varmistaen, että tuli oli sytytettynä talon keskellä olevassa tulisijassa. Sumuisella säällä merenkulkijoita varoitettiin sumusireenillä tai räjähdyspanoksilla.25

2.3.1 Sisäinen organisaatio

Kuten useimmissa kalastajakylissä, myös Tankarissa kalastajat olivat organisoituneet pieniin yksiköihin, ns. venekuntiin. Tankarissa venekunta koostui kolmesta miehestä samasta tai eri kotitaloudesta. Saalis jaettiin miehistön kesken pyydysten määrän ja tehdyn työn mukaan. Veneen päällikkö (kääntäjän huomautus, ”skeppare”, jäljempänä perämies). Perämies omisti veneen ja vähintään puolet pyydyksistä, keulamies (kääntäjän huomautus, ”framkarlen”, jäljempänä keulamies), joka omisti noin 4-6 pyydystä ja apumies (kääntäjän huomautus, alkuperäisessä tekstissä käytetty ilmaisu ”halvfiskaren”),  joka oli yleensä puolikasvuinen poika, jolla ei ollut omia pyydyksiä ja hän osallistui vain työllään.26 Tämä organisaatiomuoto tunnettiin myös Kallanilla, mutta yleisin venekunnan tyyppi oli ryhmä, jossa kaikki olivat tasa-arvoisia. Kukin miehistön jäsen omisti saman määrän pyydyksiä, oman veneen (mikä oli harvoin tai ei koskaan tilanne Tankarissa) ja oman aitan. Samankokoiset veneet otettiin sitten vuorotellen käyttöön ja kolmatta venettä, joka saattoi olla suurempikin, käytettiin vasta syksyn aikana Ouluun ja Raaheen suuntautuvilla torimatkoilla. Saalis jaettiin tasan miehistön kesken.27 Venemiehistö asui yhdessä kalastajamökissä, jonka yleensä omisti perämies. Tyypillisessä mökissä (kuva 3), jossa oli neljä sänkyä, perämies ja kokki, joka oli nainen (jos sellainen oli), nukkuivat kahdessa alavuoteessa, kun taas etumies ja apumies nukkuivat yläsängyissä.28

Venekunnat muodostettiin kevättalven tai viimeistään alkukesän aikana ja olivat voimassa yhden kauden, mutta jos sovittiin, saatettiin kalastaa yhdessä vuodesta toiseen.

2.4 Valmistautuminen kalastusretkille

Paljon työtä piti tehdä, ennen kuin kalat olivat myynnissä kaupan tiskillä, kalastajan piti koko ajan ajatella tulevaa. Niin pian kuin veneet oli nostettu vesiltä, piti aloittaa valmistautuminen seuraavaan kalastuskauteen.

Ensinnäkin kyse oli säilytysastioiden valmistamisesta suolakalalle. Suolakala myytiin nimittäin puisissa tynnyreissä, joista pääosan tilavuus oli n. 15 l (kääntäjän huomautus, ruotsiksi ”åtting” = jolla tarkoitettiin tynnyriä, jonka tilavuus oli em. 15 l). Nämä valmistettiin kotona.

Säilytysastiat tehtiin yleensä kuusesta, joskus, mutta harvemmin männystä, koska mänty ei kestänyt vettä. Puun piti olla oksatonta. Jos kalastajalla oli tarpeeksi omaa metsää, mikä ei ollut tavallista, otettiin puut sieltä. Muuten piti tyytyä rantaan ajautuneisiin tukkeihin, joita käytettiin aina kun niitä löytyi. Ennen joulua kerättiin puuta tynnyrilautoja ja vanteita varten. Vanteisiin paras puulaji oli kuusi, mutta myös tuomi ja pihlaja kelpasivat. Yhteen tynnyriin tarvittiin 4 vannetta. Kun yhden sesongin aikana tarvittiin jopa 600 tynnyriä, voi kuvitella, että tarveaineiden kerääminen kesti useita päivää.

Talvipäivät kuluivat sitten tynnyreitä valmistettaessa. Puu veistettiin käsin ja sen annettiin kuivua mökissä katon alla. Suurimman osan tynnyreistä tilavuus oli 15 l (åtting), joskus tilavuudeltaan 30 l (fjärding) ja harvoin n. 7,5 l tynnyreitä (halvåtting). Kokenut kalastaja pystyi tekemään jopa 20 tynnyriä (åtting) päivässä, mutta silloin ei kyse enää ollut kahdeksan tunnin päivästä. Muutoin normi oli 10-12 tynnyriä päivässä.

Jonakin kevätpäivänä valtuutettu kruunaaja tuli mittaamaan, olivatko valmistetut säilytysastiat standardien mukaisia. Tynnyrit asetettiin riviin pihalle ja kruunaaja kulki astilta astialle käyttäen mittamiseen vettä, jyviä tai pellavansiemeniä. Sen jälkeen kruunaajan ja kruunun merkki sekä vuosiluku ja mitta poltettiin hyväksyttyihin tynnyreihin.

Tynnyreiden jälkeen oli pyydysten vuoro. Rikkoutuneet pyydykset korjattiin ja uusia neulottiin tarpeen mukaan. Ennen kuin pyydykset voitiin ostaa, oli ne valmistettava kotona.

Ensin lanka kehrättiin pellavasta. Se oli erittäin vaikea ja työläs työ, jota ei voinut tehdä pimeässä, vaan se piti tehdä päiväsaikaan. Saattoi kestää jopa talven, ennen kuin nainen kehräsi langan yhdeksi nipuksi. Sitten lanka tärkittiin maidossa, jotta se kestäisi pidempään sidottuna. Kun verkot olivat valmiit, ne värjättiin keittämällä tervavedessä, jossa oli lepänkuorta. Verkot olivat 10-12 kyynärän mittaisia.

Keväällä myös veneet tarkastettiin. Veneet olivat 28-30 jalkaa pitkiä (28 jalkaa oli normi), ja niissä oli kaksi purjetta, etupurje tai varpapurje ja isopurje. Veneet tervattiin suomalaisella tervalla ja heti kun jäät lähtivät, ne laskettiin vesille.

2.5 Ensimmäinen merimatka

Ensimmäinen matka Tankariin tehtiin heinäkuun alussa tai sen puolivälissä. Suurta määrää saalista ei kuitenkaan odotettu ennen ”Jaksmässiä” 25. heinäkuuta. Yleisesti ottaen Jacobin- päivä näyttää määrittäneen verkkokalastuksen alkamisajankohdan. Kallanilla katsottiin, että aika 15. 7.-15. 9. oli varsinainen silakkasesonki, mikä sopii hyvin Tankarin olosuhteisiin.29

Kun ensimmäisen kalastusmatkan päivä koitti, kotilaiturilla oltiin täydessä vauhdissa. Verkkoveneeseen lastattiin kaikki mitä saatettiin tarvita tarvita viikon tai kahden aikana. Verkot olivat tietysti tärkein asia. Ne oli tärkeää sijoittaa siten, etteivät ne mene sekaisin. Muuten noudatettiin periaatetta laittaa tavarat sinne, minne ne parhaiten sopivat. Verkkojen lisäksi piti mukana olla talonmerkillä merkittyjä kellukkeita ja hevosen jouhista punottuja köysiä. Mukaan otettiin myös jonkin verran kiviä painoksi, mutta suurimman osan kivistä odotettiin löytyvän Tankarista. Tynnyreitä otettiin mukaan niin monta kuin tilaa oli, mutta usein niitä oli jo joitakin viikkoja aikaisemmin kuljetettu Tankariin. Mukaan otettiin myös työkaluja, vasara, kaviopihdit ja naulat. Kun sinkityt naulat tulivat markkinoille, ihmisillä oli usein veneessä laatikollinen nauloja käytettäväksi tarvittaessa. Sidontaneula, pellavalankaa ja purjelankaa tuli aina olla veneessä.

Ruokaa tarvittiin viikoksi tai kahdeksi, sillä Tankarissa oli vähän ruokaa. Kalaa oli niin paljon kuin halusi syödä, mutta kaikki muu piti tuoda kotoa. Voi ja leipä olivat tärkeimpiä asioita. Leipää (puhdasta ruisleipää) arvioitiin tarvittavan 20-30 leipää miestä kohden viikossa. Mukaan kannatti ottaa vähintään kolmen kilon astia voita. Ohraa tai kaurapuuroa ja ohrajauhoja otettiin mukaan puuron ja vellin valmistukseen. Myös perunoita otettiin mukaan jonkin verran. Jos oli juustoa, sitä otettiin mielellään mukaan ja mahdollisuuksien mukaan suolattua sianlihaa ja savustettua tai suolattua lampaanlihaa. Ennen vanhaan Tankarissa lihaa oli harvoin tai ei ollenkaan.

Juomat piti myös kuljettaa Tankariin. Tankarin ympäristössä on runsaasti vettä eivätkä tuon ajan kalastajat epäröineet juoda suolavettä, vaikka Tankarissa oli makean veden kaivo. Piimää 4-5 litran astioissa oli mukana ja kotitekoisia juomia, jos niitä oli saatavilla. Kahvia juotiin heti, kun se tuli yleisesti saataville, ja jos ei ollut oikeaa kahvia, paahdettiin ruista, johon sekoitettiin ohraa. Jos oli varaa, ostettettiin myös sokeria.

Kun vene oli lastattu, lähdettiin matkaan. Suurin osa kalastajista meni yksin, mutta osalla oli perhe mukana. Ensimmäisellä kerralla valittiin luonnollisesti päivä, jolloin oli sopiva purjehdustuuli. Hyvällä tuulella purjehdus Öjan Mjosundista, joka on suunnilleen yhtä kaukana kuin Gamlakarleby,  kesti noin kaksi tuntia. Jos piti luovia, saattoi matka kestää jopa tunnin pidempään, ja jos oli niin tyyni, että joutui käyttämään airoja, saattoi aikaa soutamiseen mennä neljä tuntia.

Kun saavuttiin Tankariin, kaikki purettiin ja kuljetettiin mökkeihin. Ne piti laittaa uudelleen asumiskelpoiseen kuntoon, katto paikata ja tiilistä muurattu tulisija kunnostettava. Vuodevaatteet oli jätetty saareen talven yli, mökissä ei kauden aikana montaa yötä nukuttu.

Myös venesatama tarkistettiin. Jos joku laiturin tukki oli mätä, se vaihdettiin ja itse satama puhdistettiin kivistä.30 Myös kalojen säilytysastiat, jotka olivat Tankarissa talven yli, tarkastettiin. Yhteen säiliöön mahtui noin 500-600 kg kalaa. Jos jostakin astiasta puuttui peite, se peitettiin, koska kalastuskauden alkaessa tosissaan se olisi päivittäisessä käytössä.

Ennen kalastuksen alkamista piti myös purjehtia kaupunkiin suolaa hakemaan. Kaikki silakat piti suolata, ja vasta kun moottoriveneet yleistyivät 1920-luvulla, alettiin myydä tuoretta kalaa. Suolaa otettiin niin paljon kuin vene pystyi kantamaan, vähintään 1000 kg kerrallaan (yksi vene kantoi noin 3000 kg). Se määrä saattoi kulua päivässä, kun saalis oli todella suuri!

2.6 ”Kareille”

Kolmelta iltapäivällä kalastajat alkoivat valmistautua lähtemään ”kareille”. Kallanilla lähdettiin hieman myöhemmin, vasta kuuden jälkeen illalla.31 Kippari, veneen omistaja ja kalastuskunnan johtaja, ottivat verkot alas kuivaustelineiltä ja kantoivat ne rantaan. Verkot sidottiin yhteen yläpaulasta kolme kerrallaan ja kivet kiinnitettiin, jotta verkot uoppoaisivat. Kivien väli oli noin kaksi metriä. Sitten verkot kannettiin yksi kerrallaan veneeseen ja selviti yläpaula ja varmisti, että verkkojen paino jakautui tasaisesti veneen molemmille puolille. 32 Yläpaula oli veneen takapäässä ja alapaula veneen etuosassa. Lopuksi myös säkki tai tynnyri täynnä kiviä kannettiin veneeseen.

Ruokaa otettiin mukaan niin, että varmasti pärjättiin pari päivää, jos sää olisi epäsuotuisa, eikä päästäisi maihin ennen sitä. Ruokasäkki sisälsi pari leipää per mies sekä voita laatikossa, jonka tilavuus oli vajaat kilo. Lisäksi oli paistettuja silakoita ja piimää. Kaikki tämä pakattiin hylkeennahkaisiin pusseihin, jotka tavallisesti sijoitettiin veneen etuosaan. Jos se oli täynnä, nostettiin laipiota- veneessä oli kaksinkertainen rakenne – ja laitettiin pussit sinne, jotta ne olivat poissa tieltä.

Sidontaneula ja lanka olivat aina veneessä varmuuden vuoksi, mutta jos purje ratkesi, odotettiin rantaan pääsyä. Jos oli kompassi, se oli mukana veneessä, mutta muuten purjehdittiin tuulten mukaan. ”Var e tjocka fick man ju nästan ligg o vänt tärti’ e lätta om ’an int försto vadan e blåst o hede tyknon kom.”33 Mukan oli myös luotinaru, jolla määritettiin verkkojen tarvitsema syvyys. 34 Kallanin kalastajat käyttivät luotinarua myös syvyyden mittaamiseen ja myös selvittääkseen, millainen pohjan laatu oli.35 Lamput ja lyhdyt eivät olleet silloin pakollisia, kuten nykyään, tarvittaessa viestitettiin sytyttämällä tuli airon lapaan. Tulitikkuja oli tietysti, koska kaikki tupakoivat. Venäjältä peräisin olevia mahorkan lehtiä poltettiin pitkissä piipuissa.

Kalastajat olivat pukeutuneet sarkahousuihin, jotka tulivat vuosien mittaan niin tervaisiksi, että ne pitivät vettä. Jaloissaan he käyttivät pitkävartisia nahkasaappaat ilman ”nenää”. Kalastaja käytti kesällä päähineenään koppalakkia ja syksyllä lampaannahkahattua. He eivät käyttäneet hanskoja, vaan ns tumppuja, eli huovutettuja lapasia, joihin oli ommeltu eläimen karvoja tekemään ne vettähylkiviksi. Lapaset olivat hyvin löysät, joten käden voi laittaa lapaseen ilman, että verkkoa tarvitsisi päästää irti. Veitsi oli aina vyöllä. Veitsessä olisi niin suuri puinen kahva, niin että se kelluisi, jos se sattuisi putoamaan veteen.

Kun kalastajat olivat valmiita, irrotettiin köydet. Merelle lähdettiin säällä kuin säällä, kunhan ei ollut täysi myrsky tai sumu, mutta hyvästä purjehdustuulesta oltiin kiitollisia. ”Kipparilla oli paikka perässä ja hän oli vastuussa – hän ei koskaan tullut ”maston etupuolelle”.36 Jos tuulta ei ollut, airot otettiin esiin, apumies istui keskellä venettä ja souti, keulamies hoiti veneen etupään airot.

”Oli tavallista, että venekunnat soutivat kilpaa luodoille varmistaakseen parhaat paikat. Ensin saapunut vene valitsi sopivan paikan muiden venekuntien edellä lokkien saattelemana , jotka ilmoittivat minne kalaparvi oli menossa. Mutta kohtalon oikusta myöhemmin saapuvilla saattoikin olla parempi onni ”syvänteillä”.

2.6.1 Tankarin karikot

Monilla vedenalaisilla matalilla lähellä Tankaria kalastettiin. Etäisyydet näille apajille vaihtelevat, lähimmät ovat noin 10-15 minuutin purjehdusmatkan päässä; kaukaisimmille kesti jopa 1,5 tuntia.

Kalastuskauden alussa kalastettiin lähimmillä karikoilla, mutta syksyllä seurattiin kalaparvia kauemmas merelle. Elokuun lopusta noin syyskuun 10. päivään harrastettiin myös ajokalastusta tyynellä säällä.38  ”Pohjoistuulella” ja ”reippaalla lounaalla” saatiin Tankarissa parhaat saaliit, mikäli valittiin erityisen kalaisiksi mainitut karikot: Gambäl- ja Nykredensen, Harju, Taljan ja Taljansklattji sekä Pyhäjok. Kun oltiin 1939 menossa karikoille, oli tärkeää osua oikeaan. Karikot eivät näkyneet vedenpinnan yläpuolella, joten oli pakko purjehtia jonkin suunnan mukaan. Päästäksesi Gammelkredenseniin, oli purjehdittava Tankarista pohjoiseen, kunnes Tankarin majakka ja korkea puu mantereella Storvikenissa olivat suorassa linjassa toistensa kanssa. Jos kuitenkin halusit Nykredensenille, oli purjehdittava pohjois-koilliseen, kunnes Västerbådan ja Gammelgrundet sekä Repskäret ja Råberget olivat suorassa linjassa. Tavallisesti otettiin merkiksi kaksi kiveä rannalta.40 Usein oli aivan luonnollista, että jostakin poikkeavasta luonnonmuodostelmasta otettiin suunta, ellei sitten Kallanin kalastajien tapaan tehty merkkejä omaan käyttöön.41 Jos oli purjehdustuuli, niin Nykredenseniin meni 1,5 tuntia, mutta jos piti soutaa, niin kaksi tuntia. Moottoriveneillä matka ajettiin 45 minuutissa. Parhaimmillaan saattoi Gammelkredensenille purjehtia puolessa tunnissa ja soutaa vajaassa tunnissa.

2.6.2 Verkot lasketaan

Apajapaikalla valittiin sopiva kohta verkkojen laskemiseksi. Purjeet laskettiin ja perämies nosti peräsimen ylös. Etumies souti verkot ulos ja perämies laski yläpaulan, korkkipaulan, kun taas apumies vastasi kivipainoilla varustetusta alapaulasta. Ensin laskettiin kolme verkkoa, hage (kääntäjän huomautus, tällä nimellä kutsuttiin ruotsiksi yhtä kolmen verkon ryhmää), jonka jälkeen sidottiin verkkoon tynnyri, koho, kelluvaksi merkiksi ja suuntamerkki. Tynnyri ankkuroitiin uurretulla kivipainolla (ruots. ribbsten), joka sidottiin kiinni verkon päähän vähintään 12 sylen mittaisella narulla.   Tavallisesti laskettiin kolme tai neljä kolmen verkon ryhmää yhteen verkkojataan. ”Kun ”vätalinon” (vetoliina) yhdistämät verkot oli laskettu, vene ankkuroitiin ”ligganlinon” (ankkuriköysi) avulla.”42 Kun ankkuriköysiköysi oli sidottu veneen stamknafteen (veneen runkoon), alettiin odottamaan. Auringonlaskun aikaan verkot tarkastettiin soutamalla ja katsottiin, oliko kalaa, ja jos oli, niin millaisia. Jos verkossa oli maitikalaa, saatettiin verkkojen paikka vaihtaa, koska silloin ei voinut odottaa suurta saalista. Jos kuitenkin verkoissa oli mätikalaa, laskettiin myös varalla olleet verkot, ja jos saalista oli paljon, saatettiin asiasta viestittää myös muille venekunnille.

Kun verkot vihdoin oli laskettu niin kuin haluttiin, mentiin nukkumaan. ”Ns. jalkaköysi kiinnitettiin perämiehen jalkaan ”sköttampenista” varoittamaan myrskyn lähestymisestä tai siitä, että ankkuriköysi oli hankautumassa veneen raudoitettua keulaa vasten.”43 Mukaan otetussa ruokapussissa oli Kallanin kalastajilla myös pata, jossa ruoka valmistettiin avotulella44 ja niin oltiin valmiita yötä varten.  Yöllä kietouduttiin veneessä oleviin turkiksiin ja villatakkeihin. Varsinkin syksyllä merellä oli erittäin kylmä yöllä. Purjeet vedettiin peitoksi. Joku miehistöstä valvoi, ettei mikään isompi laiva törmännyt veneeseen matkallaan Ykspihlajan satamaan.

Verkot nostettiin auringonnousun aikaan. Ne olivat raskaita painokivistä, saaliskaloista ja vedestä ja niitä piti nostaa kaikin voimin. Jos kädet eivät riittäneet, käytettiin hampaita, jotta verkot saatiin nostettua. Kun verkot oli nostettu, nostettiin nopeasti myös purjeet, etumies hoiti keulapurjeen,  käsitteli puomia ja apumies hoiti merellä isopurjetta ja peräsintä. Nytkin venekunnat kilpailivat keskenään, ensimmäisenä Tankariin palannut sai parhaat perkaajat.45 Näyttää siltä, että Kallanilla verkot laskettiin eri tavalla. Perämies souti, keulamies hoiti raskasta alapaulaa ja apumies hoiti yläpaulaa. Muuten verkot laskettiin samalla tavalla kuin Tankarissa. Silloin kun verkot nostettiin, noudatettiin samaa periaatetta, perämies souti.46

2.6.3 Saalis käsitellään

Heti kun päästiin maihin, silakat pudisteltiin irti verkoista venevajassa. Satamavoudin valvonnassa saalis mitattiin ämpärillä, joka oli tilavuudeltaan n. 15 l (åtting) ja jaettiin. Apumies sai kuudesosan, keulamies kolmanneksen ja perämies puolet saaliista. Sitten kalat perattiin. Kala suolattiin säilytysastiaan. Melander mainitsee, että suolaa oli 1/8 ja enintään 1/3 kalamäärästä.47 Kala säilytettiin näin 3-4 päivää, sitten ne säilöttiin erikokoisiin säilytysastioihin. Viimeinen kerros asetettiin niin, että kansi sulkeutui tiukasti ja suolavettä kaadettiin päälle, jotta pohja ei kuivuisi missään olosuhteissa.

Kun kalat oli poistettu verkoista, kivet irrotettiin.  Sitten verkot vietiin verkkojen kuivausalueelle ja ripustettiin telineille kuivumaan. Tarvittaessa verkot huuhdeltiin laihalla terva-vesi-seoksella ja olemassa olevat reiät paikattiin. Kun tämä oli tehty, aurinko oli jo korkealla taivaalla ja kalastajat ehtivät nukkua vain muutaman tunnin ennen seuraavaa matkaa.

Ja niin se jatkui päivästä toiseen niin kauan kuin sää salli, pyynti keskeytettiin vain kun kaupungista haettiin lisää suolaa. Mutta saattoi tulla myös myrsky, joka kesti useita päiviä. Silloin kalastajat mieluummin oleskelivat mökkien sängyillä ja lepäsivät ennen seuraava pyyntimatkaa.

2.7 Kalastuskausi päättyy

Syyskuussa venekunta toisensa jälkeen jätti Tankarin. Sää muuttui yhä petollisemmaksi, usein oli myrskyjä niin, että merelle ei päässyt ollenkaan, ja jos lähti merelle, saattoi joutua kiireesti hakemaan maista suojaa äkillisen myrskyn noustessa.

Mutta jos sää oli pidemmän aikaa tyyni, kokeiltiin mielellään ajokalastusta, joka saattoi antaa erityisen hyviä ja rasvaisia ​​saaliita. Verkot painotettiin niin kevyiksi, että ne kelluivat ja ne jätettiin sitten ajelehtimaan tuulen mukana aamuun asti, jolloin ne nostettiin.

Syyskuun 15. päivän jälkeen Tankarissa ei ollut enää kalastajia. Mökit seisoivat hylättyinä ja vain luotsit ja majakanvartijat olivat jäljellä.

2.8 Kalastustilanne muuttuu

Ensimmäinen maailmansota merkitsi keskeytystä ja käännekohtaa Tankarin kalastajakylän historiassa. Vuosina 1914-1918 Tankarissa oli venäläisiä, suomalaiset luotsit olivat joutuneet lähtemään, ja muutamat jäljellä olleet kalastajat eivät saaneet liikkua ilman erikoislupia. Auringonlaskun jälkeen ei saanut olla vesillä.

1920-luvulla Tankarin tilanne muuttui radikaalisti. Kesällä 1918 Kokkolalainen luotsi Werner Mattsson laski ensimmäisen silakkarysän vesille ja muut seurasivat perässä.48 Aluksi rysäkalastuksen rinnalla harjoitettiin verkkokalastusta, mutta vähitellen rysistä tuli kalastuksen päämuoto. Rysäkalastus tarkoitti, että vanhat karikot hylättiin ja tilalle haettiin erityisiä rysäkalastuspaikkoja, joita venekunnat ylläpitivät vuodesta toiseen.49 Ratkaiseva muutos tuli moottoriveneiden myötä. Vuonna 1922 pari kalastajaa Bosundin Ullaksesta hankki moottoriveneen ja muut seurasivat vähitellen perässä. Vaikka tuon ajan moottoriveneet eivät kulkeneetkaan 7 solmua nopeammin, se merkitsi ainakin sitä, että sopivasta purjehdustuulesta ei oltu niin riippuvaisia kuin ennen. Kaupunkimatkat lyhenivät niin, että oli mahdollista mennä ja myydä kaloja tuoreena joka päivä. Nyt vain pieni osa saaliista suolattiin.

Suurempi liikkuvuus ja se, että ei enää oltu riippuvaisia ​​vanhoista silakka-apajista, johtivat lopulta siihen, että Tankarin kalastajakylä hylättiin enemmän tai vähemmän lopullisesti. Vuonna 1938 tehtiin tiettävästi yritys kalastaa huomattavasti suuremmilla ajoverkoilla kuin mitä Tankarissa oli käytetty, mutta tämä yritys ei menestynyt eikä se saanut jatkoa.50 Nykyään ammattikalastajat eivät enää oleskele Tankarin kalastajakylässä.

3 TALOUDELLISET NÄKYMÄT

Kalastus ei ollut vakaa tulonlähde. Saaliin koko vaihteli jaksoittain, mm. vuodesta toiseen. Mutta suurelta osin kalastus oli rannikon asukkaille tärkeä elinkeino, ja hyvinä vuosina he pystyivät myymään suuren osan saaliistaan.

Rannikkoseurakuntia verotettiin 1500-luvulla kalasaaliin mukaan, joten joka kuudes kala verotettiin. Seuraava taulukko tältä vuosisadalta antaa kuvan siitä, kuinka suuriista saaliista oli kyse. Taulukko kuvaa Pedersören ja Kaarlelan suurkuntien saaliita. Vero, eli kuudesosa saaliista, oli seuraava:51

Pedersören seurakunnan osuus tästä saaliista oli suurempi, joten Kokkolan osuus oli hieman alle puolet.

Edellä olevasta on jo nähtävissä, että silakkakalastus ei tuottanut joka vuosi samaa saalismäärää. Vuonna 1559 Tankarista maksettiin 72 tynnyriä veroa.52  Tuona vuonna saalis olisi ollut 45 tynnyriä.

1600-luvulla kalastus oli jatkuvasti kannattavaa, mutta 1700-luvulla tilanne oli täysin toinen. Jo vuonna 1731 kuvernööri von Essen huomautti, että Pohjanmaan rannikkoväestöä verotettiin liian raskaasti.53 Vuonna 1752 valtakunnan rannikkoalueilta pyydettiin selvityksiä kalastuksen tilasta. G. A. Piper kirjoitti Oulun eteläisestä voutikunnasta, johon Tankar, Renögrundet ja Kallan kuuluivat, että kuntalaiset saivat myydä enintään 150 tynnyriä ja kaupungin asukkaat enintään 300. Kalastus tuotti koko maakunnan tarpeet huomioon ottaen alijäämän, joka piti kattaa tuonnilla Västerbottenista.54

1800-luvulla, kun Tankar muutoin kukoisti, varsinkin kalastus laski niin, että vain rannikon ja saariston asukkaat saivat sen, mitä tarvitsivat, edes omien kuntien koko tarvetta ei pystytty tyydyttämään. Toimittuaan pitkään kalanviejinä, joutuivat Pohjanmaan pitäjät nyt tuomaan maahan sellaisia ​​määriä, että vuonna 1818 silliä ja silliä tuotiin arviolta 700-800 tynnyriä. Kronobyssa (johon Öja kuului vuoteen 1932) kalastus tuotti vielä 1850-luvulla riittävästi kotitalouksien tarpeisiin, mutta 1870-luvulla se ei juuri parantunut ja 1880-luvun jälkeen kalastivat käytännössä vain Öjalaiset. Kalastuksesta tuli lopulta maattomalle väestön osan ammatti.55

Kalastus Tankarissa työllisti kalastajien lisäksi myös toista ammattiryhmää, nimittäin perkaajia. Perkaaja sai palkaksi joka kahdeksannen ämpärin silakkaa, mikä merkitsi sitä, että nainen ansaitsi parissa kuukaudessa yhtä paljon kuin olisi ansainnut vuoden aikana palkattuna piikana maaseudulla. Usein palkka otettiin, kun saalis oli pieni, koska uskottiin, että pienempi saalis tarkoitti parempaa silakkaa. Myöhemmin palkka maksettiin käteisellä.5

4 YHTEENVETO

Tankarin kalastajakylä Gamlakarlebyn saaristossa oli tyypillinen kausikalastajakylä, joka oli olemassa lyhyen aikaa joka kesä Pyhän Jaakobin päivästä (25.7.) syyskuun puoliväliin.

Tankarilla on pitkä historia kalastajakylänä. Kalastus saarella oli jo vanhaa, kun Gamlakarlebystä tuli kaupunki vuonna 1620. 1600-luvulla kalastus oli varsin kannattavaa, mutta 1700-luvulla kalastus väheni jyrkästi ja kukoisti jälleen 1800-luvun puolivälissä. Sen jälkeen kalastus väheni jälleen tasaisesti, ja 1900-luvulla se loppui kokonaan.

Vanhoina aikoina kalastettiin vedenalaisten karien läheisyydessä verkoilla, joissa oli sellaiset painot, että ne painuivat pohjaan. Verkot laskettiin riviin peräkkäin. Kalastus tapahtui kolmen hengen venekunnissa ja saalis jaettiin kunkin osuuden ja työpanoksen mukaan. Saalis suolattiin puutynnyreihin (åtting) ja muihin kotona valmistettuihin astioihin. Suolattu kala myytiin talvella. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen olosuhteet muuttuivat, kun alettiin käyttää silakkarysiä ja moottoriveneitä. Kehitys kulki siihen suuntaan, että ammattikalastajat hylkäsivät Tankarin kalastuspaikan. Satoja vuosia kestänyt ajanjakso päättyi.

KÄLLOR

Tidskriften Budkavlen ges ut av ämnena etnologi och folkloristik vid Åbo Akademi. Fokus ligger på akademiska artiklar inom det traditionsvetenskapliga fältet (etnologi, folkloristik, kulturanalys och kulturhistoria).  Budkavlen grundades år 1922 och utkommer helt open access med ett nummer per år.