Marienborgs förlisning 1924

Bild: Ombord på Marienborg. K.H.Renlundin museon valokuvakokoelmat / K.H.Renlunds museums bildsamlingar

Här kan du läsa vad som hände en höstkväll för drygt 100 år sedan utanför Kallskär.

Lotsålderman Ernst Mattsson, som var vittne till händelsen, berättar i tidningen Österbottningen 22 juli 1978 om M/S Marienborgs förlisning.

Nils Boström skrev ner berättelsen.

Suomeksi

Vad hände egentligen då motorseglaren Marienborg körde på grund hösten 1924 i klart väder? Hade den fått roderskada, tog skepparen miste på fartygsutmärkningen? Från regelrätt kurs ändrade Marienborg plötsligt riktning och körde på reven vid Västerbådan.

Den muntliga traditionen förmäler att Marienborg med flit körde på grund. Inga bevis har påvisats att så skulle ha varit fallet. Ingen officiell sjöförklaring har heller hållits. Lotsen Ernst Mattsson kan däremot skingra mystiken kring den plötsliga kursändringen och haveriet.

En vacker höstkväll i september 1924 satt vakthavande lotsen Ernst Mattsson på Tankar och beundrade det vackraste bland alla de vackra motiv han sett målade på duken med den ständigt växlande måleriska bakgrunden med hav och himmel, som horisonten vasst och effektfullt avskilde till de två världsalltsdelar de alltid varit.

Ur horisonten växte en prick fram, i kvällsbrisen med kurs på Tankar. Jourhavande lotsen Mattsson följde kursen med kikare och snart kunde han med blotta ögat beundra de svällande seglen över kolossen som tvingades fram genom höstdyningarna av den mäktiga vindkraften.

Den femmastade, slättoppade motorseglaren, skonaren Marienborg- strävade i höstskymningen in mot Yxpila. Ernst Mattsson beordade lotsen , som var i tur att göra en rutinlotsning in till Yxpila, att göra sig redo. Det var en bedårande syn manskapet i lotsstugan satt och iakttog medan de väntade på blossen från Marienborg, till tecken på att hon ville ha lotsassistens.

Hon närmade sig Västerbådan i god fart och med rätt kurs. Nu borde hon tända sina bloss om hon skall ha vår assistans in till Yxpila, kommenterade lotsarna på Tankar för sig själva. De hade sjökorten, farleden, grynnorna och alla fartygs exakta positioner inprickade på sina näthinnor utan att behöva kolla läget med den utrustning som låg framför dem.

Hon seglar nog vidare till Kalajoki, Brahestad och Uleåborg, kom sjöbjörnarna på Tankar tyst överens om då hon passerat positionen, där hon bort avge sina lotsbloss. Karlarna tände sina sena kvällspipor och såg en ostörd natt med skön vila framför sig.

Plötsligt ändrade bjässen med de utspända segeldukstackorna kurs. Hon går rakt på reven mellan Västerbådan och Kallskär. Hon har inte en chans att hitta en lucka i de där reven mellan Västerbådan och Kallskär. Lotsarna på Tankar stod lamslagna då M/S Marienborg bestämt styrde mot sin undergång.

Lotsarna kunde ingenting göra. Tidevarvet var ett annat. Med eldbloss skulle man meddela sig med varandra på flera sjömils avstånd. Det tekniska tidevarvet med radiotelefoner och andra tekniska rackerier skulle inträda först om några decennier. Nu var vinden och eldblossen de enda kommunikationsmedlen.

Snart ränner hon på. Ännu några vindpustar och med kursen oförändrad sitter hon där för gott. Lotsarna började nerräkningen. Fem fot under kölen, fyra…. tre … två .. nu bör hon ligga på.

De fem masterna vajade till. Master – höga som Tankar fyr vajade förut och akterut en god stund av den svaj som uppstod vid grundstötningen. De starka seglen höll stånd mot kvällsbrisen tills de småningom började revas ner.

Först nu när Marienborg stod stadigt på grund tände man lotsblossen. Åldermännen på Tankar var konfunderade. Det märkligaste man varit med om. Det fanns ingen annan råd än att ta sig ut till de skeppsbrutna och ta reda på mysteriet.

Lotsåldermannen Ernst Mattson sitter i sin lägenhet i fjärde våningen av ett radhus på Mejerigatan och berättar vad som hände ute vid Västerbådan för snart 53 år sedan. Ernst är en god berättare, han har ett gott minne. Detaljer som åhöraren tycker är oväsentliga i sammanhanget drar han obönhörligt fram, medveten om att just de detaljerna blir väsentligare när historien är berättad. Åhöraren är bara otålig att snabbt få veta sanningen bakom den plötsligt ändrade kursen med påföljande grundstötning. Ernst iakttar otåligheten hos åhöraren. 

Just som man väntar sig att Ernst skall börja berätta om hur kaptenen och styrmännen ombord förklarade kursändringen och grundstötningen för lotsarna, när de äntrar relingen, kastar Ernst om och börjar berätta om Marienborgs historia, var den byggts, var den seglat, vem som ägt den osv. Precis som i den bäst äventysbok, kastar han om till nästa kapitel då läsaren på nästa sida vill läsa om avslöjandet. Ernst har berättat förr och han kan den konsten. 

Marienborg byggds 1917 i Tacoma i Washington strax efter första världskriget. Hon var ett av de många systerfartyg som byggdes just då i Tacoma. Överallt i världen producerades segelfartyg i sådana mängde att det blev överutbud samtidigt som depressionen höll i sig och tiden var inne för allmän övergång från vindkraft till ångkraft på fartygen. Ernst Mattson var själv emigrant i USA vid den tidpunkten och han såg varvet i Tacoma, där Marienborg just då mycket väl kunde ha legat bland de många andra syskonfartygen.

Marienborg var en ca 85 meter lång motorseglare – en femmastad, slättoppad skonare, försedd med två 250 hästkrafters kultändarmotorer. Hon var ca 15 meter bred. Hon var byggd av Oregon-pine (tall) och masterna höga som Tankar fyr var i en längd. Enligt Ernst Mattssons berättelse skulle masterna då haft en längd på ca 45 meter från däck till topp. Därtill kan läggas höjden från kölen till däcket på kanske ca sex- sju meter. Man kan då föreställa sig vilket jätteträd en sådan över femtio meter hög mast är gjord av. Masttoppen var heller inte så spenslig, så kronan på Oregon-pinen har legat mycket högre.

Ernst har själv varit skoghuggare i dessa jätteskogar i USA så han dra inga ” dalagubbar” i sin berättelse. Redan under Mattssons tid i USA ar det sådan överproduktion av segelfartyg, att man kedjade ihop överloppsfartygen, drog dem ut till havs och brände upp dem. Bättre det än att ha dem att ligga i hamn. Marienborg hade inte seglat mycket innan hon kom över till England för att föra sin första kollast därifrån till Helsingfors. Från Helsingfors seglade hon upp till Yxpila för att hämta sågade sparrar. 

Det var på den resan hon blev vrak. Redaren eller ” riddaren” som Ernst genomgående kallar ägaren för, var också med på resan. Det var en dansk byggmästare som själv saknade befälspapper. Längs hela Finskavikens kust seglade Marienborg farligt nära kusten och höll sig inte alls till farvattnen, har Ernst Mattsson senare erfarit. ” Riddare” var alltså med ombord och det var dåliga tider med sjöfrakter.

Ernst byter igen kapitel i sin berättarbok just då åhöraren väntar sig att få höra avslöjandet om Marienborgs grundstötning på Västerbådan utanför Tankar. Åhöraren orkar inte längre hålla sig utan ber Ernst att gå direkt på sak. Men se nej. Ernst matchar upp spänningen ytterligare och tar ett kapitel till. 

”Riddare” var som sagt dansk och skeppsbyggmästare. Han hade innehaft två varv i Norge – ett i södra och ett i mellan- Norge. Norska staten hade i början av 1920-talet inne stora beställningar hos den danske skeppsbyggaren. Delbetalningar erlades i förskott för att dansken skulle kunna avlöna folk och få byggmaterial för fartygen. Han hade upp till 1000 man i arbete vid sina varv. Det berättas att endast det ena varvet var i gång i taget. När norska statens inspektör granskade arbetets framskridning vid det ena varvet fanns alltid ett tusentals timmermän på plats. Förskotten betalade för någon månad framöver. När inspektörerna flyttade över till varvet i mellan- Norge flyttade också timmermännen och varvet i södra- Norge lades ner för en tid tills nästa förskott skulle erläggas. På så sätt lurade sig dansken till ansenliga förskottsbelopp för sina fartygsbyggen åt norska staten. 

Så småningom sprack lurendrejeriet. Dansken gick i konkurs och hamnade i fängelse ett par år. Av undangömda pengar köpte sedan dansken Marienborg, när han kom fri. Sin första frakt fick han 1924 från England till Helsingfors. Det var ont om frakter. Marienborg var ett relativt nytt fartyg – byggt 1917 – och högt försäkrat. 

Nu förstår åhöraren varför berättaren Ernst Mattsson så envist ville ha en så lång bakgrundsbeskrivning av Marienborgs och dess ” riddares” tidigare öden. Den plötsliga kursändringen utanför Västerbådan var ingen tillfällighet. 

Ernst går över till mötet mellan lotsarna på Tankar och befälet på Marienborg tisdagen den 24 (?) september 1924 vid pass 22-tiden. 

Förste styrmannen – en talträngd, kortvuxen och satt dansk – hade tydligen fått i uppdrag att avge ”sjöförklaringen ” för oss lotsar. 

Gestikulerande berättade han hur han överlåtit navigeringen åt kaptenen medan han själv fick order att gå upp i masten för att reva seglen. Man skulle starta kultändarmotorerna och köra för maskin in till Yxpila. För att kunna reva seglen ändrade kaptenen kurs med fören mot vinden vilket är alldeles regelrätt, inflikar Ernst – och medan förste styrmannen var i masttoppen kände han plötsligt en duns. Kaptenen hojtade åt sin styrman att nu är vi på grund. Han klättrade ner från masten och fick order av kaptenen att loda. 

Styrmannen lodade i fören och utropade:

• Endast fem fot, vi kan icke seile vidare!

Ernst Mattsson och de andra lotsarna hade redan börjat ana ugglor i mossen. Den pratsjuke och gestikulerande dansken var alltför ivrig i sin berättelse. Och vi var ju inga första resans gossar heller, vi lotsar, på dylika motorseglare. 

Vad i all sin dar skulle förse styrman upp i masttoppen för, utbrister Ernst. En styrman går aldrig upp i en mast och i synnerhet inte på en femmastad, slättoppad motorseglare som har maskiner för hissning och revning av segel! En slättoppad skonare har sådana segel att handkraft inte räcker någon vart. Och hur kunde styrmannen hållas kvar i masttoppen vid grundkänningen? Masterna måsta ha svajat flera meter vid påstötningen och styrmannen skulle ha slängts ner tiotals meter ner i havet vid den första svajningen. 

Den vilt gestikulerande styrmannen trodde väl att vi var landkrabbor som inte visste något om segelfartyg. Kaptenen och ”riddare” var lugna som filbunkar hela tiden och sa ingenting. Vi gick iland till Tankar med befälet och senare till Yxpila. En finsk och en svensk bogserbåt beställdes till platsen för att dra Marienborg loss. Det var vackert väder hela veckan trots att det var i slutet av september. Höststormarna borde redan tjuta över det grundstötta fartyget.

Ägaren tycktes vara helt oberörd av att man inte lyckades få loss Marienborg under hela veckan. Vajrar och trossar av armtjocklek sprätte av när det två ångbogserbåtarna spände i. Marienborg rörde inte på sig alls. Vattnet hade dessutom sjunkit så hon låg stadigt på. 

I slutet av veckan kom ”riddare” fram till mig och frågade om det aldrig brukar storma här. Vid den är tidpunkten brukar vi nog ha fulla höststormar svarade jag, berättar Ernst och ”riddare” följde otåligt med förehavanden på olycksplatsen. Han spanade efter storm mot horisonten. 

Nästa dag piskade det upp till storm. Marienborg slog läck och all övrigt manskap fick söka sig i land. Marienborg var förlorad. 

Aldrig under hela veckan hade jag sett ”riddare” så nöjd och belåten som då Marienborg sprack läck. Nu kan hon aldrig mera räddas, hade ”riddare” sagt. Vid det här laget hade alla lotsar redan fått klart för sig att Marienborg med flit kördes på grund. Försäkringar hägrade för den smarte danske redaren som uttalas ”riddare ” med Ernst mun. 

 Någon ridderlighet vilade inte över den danske fartygsägaren trots det. Ernst håller sig till ett gammaldags uttal och det gör ju hans historieberättande ännu intressantare. 

 Några år senare träffade Ernst Mattsson kaptenen från Marienborg i Yxpila. Ernst kände inte igen honom men väl dansken Ernst. 

Dansken berättade då att det blev process om Marienborg i Danmark. ”Riddare” fick nog ut sina försäkringspengar men kaptenen förlorade sina befälspapper på kuppen och seglade numera endast som styrman. ”Riddare” och kaptenen hade tydligen varit på bunkalag då Marienborg kördes på grund vid Västerbådan och kaptenen hade fått ut sin beskärda del. 

Så var det med historien om Marienborg, berättad av lotsålderman Ernst Mattsson. Läs om Marienborgs senare öden under andra rubriker. 

Tässä voit lukea siitä, mitä tapahtui eräänä syysiltana yli 100 vuotta sitten Kallskärin edustalla.

Luotsivanhin Ernst Mattsson, joka oli tapahtuman silminnäkijä, kertoi M/S Marienborgin haaksirikosta sanomalehdessä Österbottningen 22. heinäkuuta 1978.

Nils Boström kirjoitti kertomuksen muistiin.

Mitä oikein tapahtui, kun moottoripurjehtija Marienborg ajoi karille syksyllä 1924 kirkkaassa säässä? Oliko se saanut vaurioita peräsimeen? Vai erehtyikö kapteeni navigoinnissa? Ollessaan oikealla kurssilla Marienborg vaihtoi äkillisesti suuntaa ja ajoi Västerbådanin karikoille.

Suullinen perimätieto kertoo, että Marienborg olisi tahallaan ajettu karille. Tästä ei kuitenkaan ole löytynyt todisteita. Myöskään virallista meriselitystä ei koskaan pidetty. Luotsi Ernst Mattsson voi kuitenkin hälventää mysteeriä äkillisen kurssimuutoksen ja onnettomuuden ympärillä.

Kauniina syysiltana syyskuussa 1924 päivystävä luotsi Ernst Mattsson istui Tankarissa ja ihaili yhtä kauneimmista näkymistä, mitä hän oli koskaan nähnyt maalattuna kankaalle—aina muuttuvaa merimaisemaa, jonka horisontti jakoi terävästi ja dramaattisesti kahdeksi maailmankaikkeuden osaksi.

Horisontista nousi esiin pieni pilkku, joka eteni Tankaria kohti iltatuulessa. Päivystävä luotsi Mattsson seurasi kurssia kiikareillaan, ja pian hän saattoi paljain silmin ihailla aaltoilevia purjeita valtavan aluksen yllä, jota voimakas tuuli kuljetti eteenpäin syysaaltojen läpi.

Viisimastoinen  moottoripurjehtija, kuunari Marienborg, suuntasi Ykspihlajaa kohti syksyn hämärässä. Ernst Mattsson määräsi vuorossa olevan luotsin, jonka tehtävänä oli suorittaa luotsaus Ykspihlajaan, valmistautumaan.

Luotsiaseman miehistö seurasi lumoutuneena kaunista näkyä odottaessaan, että Marienborg lähettäisi soihtumerkit merkiksi siitä, että se tarvitsi luotsausta.

Se lähestyi Västerbådania hyvällä nopeudella ja oikealla kurssilla.

”Nyt sen pitäisi sytyttää soihtunsa, jos se haluaa apua Ykspihlajaan,” luotsit Tankarissa mietti keskenään.

Heillä oli merikartat, väylät, karit ja kaikkien alusten tarkat sijainnit mielessään ilman, että heidän tarvitsi tarkistaa niitä.

”Se purjehtii varmaan suoraan Kalajokeen, Raaheen tai Ouluun,” vanhat merenkävijät Tankarissa päättelivät, kun Marienborg ohitti paikan, jossa sen olisi pitänyt antaa soihtumerkkinsä.

Miehet sytyttivät iltapiippunsa ja odottivat rauhallista yötä ja levollista unta.

Äkkiä jättiläinen, jonka purjeet olivat täysin levitetyt, muutti kurssia. Se suuntasi suoraan karille Västerbådanin ja Kallskärin välillä. Sillä ei ollut mitään mahdollisuutta löytää aukkoa näiden karien välistä. Tankarin luotsit seisoivat tyrmistyneinä, kun M/S Marienborg määrätietoisesti ohjasi kohti tuhoaan.

Luotsit eivät voineet tehdä mitään. Aika oli toinen. Meripeninkulmien päähän toisistaan viestittiin tulisoihtujen avulla. Tekninen aikakausi, jossa olisi radiopuhelimia ja muita teknisiä vempaimia, oli vielä vuosikymmenten päässä. Nyt tuuli ja tulisoihdut olivat ainoat viestintävälineet.

Pian laiva karahti karille. Vielä muutama tuulenpuuska, ja kun kurssi ei muuttunut, se jäi lopullisesti kiinni. Luotsit alkoivat laskea: viisi jalkaa kölin alla, neljä… kolme… kaksi… nyt sen pitäisi jo jäädä kiinni karille.

Viisi mastoa huojahti. Mastot, korkeudeltaan kuin Tankarin majakka, huojuivat edestakaisin hetken ajan karilleajon aiheuttaman tärähdyksen voimasta. Vahvat purjeet kestivät iltatuulta, kunnes ne vähitellen alettiin laskea alas.

Vasta nyt, kun Marienborg seisoi tukevasti karilla, sytytettiin luotsisoihdut. Tankarin vanhimmat olivat ymmällään. Tämä oli oudoimpia tapahtumia, mitä he olivat koskaan nähneet. Ei auttanut muu kuin lähteä pelastamaan haaksirikkoutuneita ja selvittämään mysteeri.

Luotsivanhin Ernst Mattsson istuu asunnossaan neljännessä kerroksessa Meijerikadun rivitalossa ja kertoo, mitä tapahtui Västerbådanin luona lähes 53 vuotta sitten. Ernst on taitava kertoja, ja hänellä on hyvä muisti. Hän tuo esiin yksityiskohtia, jotka kuulijan mielestä saattavat tuntua merkityksettömiltä, mutta jotka muuttuvat olennaisiksi tarinan edetessä. Kuulija on kärsimätön saadakseen nopeasti tietää totuuden äkillisestä kurssimuutoksesta ja karilleajosta. Ernst huomaa kuulijan kärsimättömyyden.

Juuri kun odottaisi Ernstin kertovan, miten kapteeni ja perämiehet selittivät kurssimuutoksen ja karilleajon luotseille heidän noustessaan laivaan, Ernst vaihtaa aihetta ja alkaa kertoa Marienborgin historiasta—missä se oli rakennettu, missä se oli purjehtinut ja kuka sen omisti. Kuten parhaassa seikkailukirjassa, hän siirtyy seuraavaan lukuun juuri, kun lukija haluaisi lukea paljastuksen. Ernst on kertonut tämän tarinan ennenkin ja hallitsee jännityksen rakentamisen taidon.

Marienborg rakennettiin vuonna 1917 Tacoman kaupungissa Washingtonin osavaltiossa, pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Se oli yksi monista sisaraluksista, joita tuolloin rakennettiin Tacomaassa. Kaikkialla maailmassa rakennettiin purjelaivoja niin suuria määriä, että syntyi ylitarjontaa, samalla kun lama jatkui ja höyryvoimaan siirtyminen laivoissa yleistyi. Ernst Mattsson oli itse emigranttina Yhdysvalloissa tuohon aikaan ja näki Tacoman telakan, jossa Marienborg olisi hyvin voinut olla muiden sisaralustensa joukossa.

Marienborg oli noin 85 metriä pitkä moottoripurjehtija—viisimastoinen, tasahuippuinen kuunari, varustettu kahdella 250 hevosvoiman kuulamoottorilla. Sen leveys oli noin 15 metriä. Se oli rakennettu Oregonin männyistä, ja sen mastot olivat korkeudeltaan kuin Tankarin majakka. Ernst Mattssonin kertoman mukaan mastojen pituus kannesta huippuun oli noin 45 metriä. Lisäksi kölistä kanteen oli vielä ehkä kuusi tai seitsemän metriä. Voi vain kuvitella, millaisesta jättipuusta yli 50 metriä korkea masto oli veistetty. Maston huippu ei myöskään ollut kovin kapea, joten Oregonin männyn latvus oli ollut huomattavasti korkeammalla.

Ernst oli itse ollut metsätöissä näissä jättimetsissä Yhdysvalloissa, joten hänen kertomuksensa ei ollut mitään liioittelua. Jo Mattssonin aikana Yhdysvalloissa oli niin suuri ylituotanto purjelaivoja, että käyttämättömät alukset ketjutettiin yhteen, hinattiin avomerelle ja poltettiin. Se oli parempi vaihtoehto kuin pitää ne satamassa tyhjän panttina.

Marienborg ei ollut ehtinyt purjehtia paljonkaan ennen kuin se myytiin Englantiin ja ryhtyi kuljettamaan ensimmäistä hiililastia Helsingistä. Helsingistä se purjehti Ykspihlajaan hakemaan sahattuja parruja.

Juuri tällä matkalla se joutui haaksirikkoon. Varustaja—tai ”ritari”, kuten Ernst omistajaa kutsui—oli mukana matkalla. Tämä oli tanskalainen laivanrakentaja, joka ei itse omistanut päällystöpapereita. Myöhemmin Ernst Mattsson sai tietää, että Marienborg oli koko Suomenlahden rannikolla purjehtinut vaarallisen lähellä rannikkoa eikä pysytellyt laisinkaan väylillä. ”Ritari” oli siis mukana aluksella, ja merenkulku oli huonoissa kantimissa.

Ernst vaihtaa taas lukua kertomuksessaan juuri, kun kuulija odottaa kuulevansa totuuden Marienborgin haaksirikosta Västerbådanilla Tankarin edustalla. Kuulija ei enää jaksa pidätellä itseään, vaan pyytää Ernstia menemään suoraan asiaan. Mutta ei. Ernst lisää vielä jännitystä ja avaa uuden luvun.

”Ritari” oli siis tanskalainen ja laivanrakentaja. Hän oli omistanut kaksi telakkaa Norjassa—toisen Etelä-Norjassa ja toisen Keski-Norjassa. Norjan valtio oli 1920-luvun alussa tehnyt suuria tilauksia tanskalaiselta laivanrakentajalta. Maksuja suoritettiin ennakkoon, jotta tanskalainen voisi maksaa työntekijöilleen palkat ja hankkia rakennusmateriaaleja laivoihin. Hänen telakoillaan työskenteli jopa 1000 miestä.

Kerrottiin, että vain toinen telakoista oli toiminnassa kerrallaan. Kun Norjan valtion tarkastaja tuli seuraamaan työn etenemistä toisella telakalla, oli aina tuhansia kirvesmiehiä töissä. Ennakkomaksut kattoivat palkat muutamaksi kuukaudeksi. Kun tarkastajat siirtyivät Keski-Norjan telakalle, myös kirvesmiehet siirtyivät sinne, ja Etelä-Norjan telakka suljettiin hetkeksi, kunnes seuraava ennakkomaksu saatiin. Näin tanskalainen laivanrakentaja onnistui huijaamaan itselleen huomattavia ennakkomaksuja Norjan valtiolta laivanrakennuksiinsa.

Vähitellen petos paljastui. Tanskalainen meni konkurssiin ja joutui pariksi vuodeksi vankilaan. Vapauduttuaan hän osti piilottamillaan rahoilla Marienborgin. Ensimmäisen rahtinsa hän sai vuonna 1924 Englannista Helsinkiin. Rahtia oli niukasti. Marienborg oli suhteellisen uusi laiva – rakennettu vuonna 1917 – ja korkeasti vakuutettu.

Nyt kuulija ymmärtää, miksi Ernst Mattsson halusi niin sinnikkäästi antaa pitkän taustakuvauksen Marienborgista ja sen ”ritarista” eli omistajan aiemmista vaiheista. Äkillinen kurssinmuutos Västerbådanin edustalla ei ollut sattumaa.

Ernst siirtyy nyt kertomukseen luotsien kohtaamisesta Marienborgin miehistön kanssa tiistaina 24. syyskuuta 1924 noin kello 22.

Ensimmäinen perämies – puhelias, lyhyt ja tanakka tanskalainen – oli ilmeisesti saanut tehtäväkseen antaa ”meriselityksen” luotseille.

Elehtien hän kertoi, kuinka oli luovuttanut navigoinnin kapteenille ja saanut itse käskyn kiivetä mastoon reivaamaan purjeita. Tarkoitus oli käynnistää kuulamoottorit ja ajaa konevoimalla Ykspihlajaan. Purjeiden reivaamiseksi kapteeni oli kääntänyt keulan tuulta vasten, mikä on täysin sääntöjen mukaista, lisää Ernst. Mutta kun ensimmäinen perämies oli mastonhuipussa, hän tunsi äkkiä tömähdyksen. Kapteeni huusi hänelle: ”Nyt olemme karilla!” Hän kiipesi alas mastosta ja sai käskyn luodata.

Perämies luotasi keulassa ja huudahti:
– Vain viisi jalkaa vettä, emme voi enää purjehtia!

Ernst Mattsson ja muut luotsit alkoivat aavistaa petosta. Puhelias ja elehtivä tanskalainen oli liian innokas tarinassaan. Eikä heitä, luotseja, voinut noin vain höynäyttää – he tunsivat tällaiset moottoripurjehdusalukset.

– Mitä ihmettä perämiehen olisi pitänyt tehdä mastonhuipussa? huudahtaa Ernst. Perämies ei koskaan kiipeä mastoon – saati viisimastoisessa, moottoripurjehtijassa, jossa on koneet purjeiden nostamiseen ja reivaamiseen! Kuunarin purjeita ei käsivoimin hallita. Ja miten perämies olisi pysynyt mastossa karilleajon hetkellä? Mastojen on täytynyt huojua metreittäin, ja perämies olisi lennähtänyt kymmenien metrien korkeudesta mereen heti ensimmäisessä heilautuksessa.

Villit käsieleet eivät tehneet vaikutusta kokeneisiin luotseihin. Perämies taisi kuvitella, että he olivat maallikoita, jotka eivät tienneet mitään purjelaivoista. Samaan aikaan kapteeni ja ”ritari” pysyivät rauhallisina eivätkä sanoneet sanaakaan. He lähtivät Tankariin ja sieltä edelleen Ykspihlajaan. Paikalle tilattiin sekä suomalainen että ruotsalainen hinaaja vetämään Marienborg irti. Sää pysyi koko viikon kauniina, vaikka syyskuun lopussa yleensä syysmyrskyjen olisi pitänyt jo pauhata.

Omistaja ei vaikuttanut lainkaan huolestuneelta, vaikka Marienborgia ei saatu irti koko viikon aikana. Hinausvaijerit ja köydet, paksut kuin ihmisen käsivarsi, katkesivat hinaajien voimasta, mutta Marienborg ei hievahtanutkaan. Lisäksi vedenpinta oli laskenut, joten laiva oli tukevasti juuttunut karille.

Viikon lopulla ”ritari” tuli luokseni ja kysyi, eikö täällä koskaan myrskyä. – Tähän aikaan vuodesta meillä on yleensä täysi syysmyrsky, vastasin. ”Ritari” seurasi levottomana tapahtumia onnettomuuspaikalla ja tähyili horisonttiin odottaen myrskyä.

Seuraavana päivänä puhalsi myrsky. Marienborg alkoi vuotaa, ja muu miehistö joutui lähtemään maihin. Laiva oli menetetty.

En ollut koko viikon aikana nähnyt ”ritaria” yhtä tyytyväisenä kuin silloin, kun Marienborg alkoi vuotaa. – Nyt sitä ei voida enää koskaan pelastaa, hän sanoi. Tässä vaiheessa luotsit olivat jo täysin varmoja siitä, että Marienborg oli tahallaan ajettu karille. Vakuutusrahat houkuttelivat ovelaa tanskalaista varustajaa, jota Ernst lausui ”ritari” vanhahtavalla tyylillään.

Mutta mitään ritarillisuutta ei ollut tanskalaisessa laivanomistajassa. Ernst piti kiinni vanhanaikaisesta ääntämystavastaan, mikä teki hänen tarinastaan entistä kiinnostavamman.

Muutamaa vuotta myöhemmin Ernst Mattsson tapasi Marienborgin kapteenin Ykspihlajassa. Ernst ei tunnistanut häntä, mutta tanskalainen kyllä tunnisti Ernstin.

Tanskalainen kertoi, että Marienborgin tapausta käsiteltiin oikeudessa Tanskassa. ”Ritari” sai vakuutusrahansa, mutta kapteeni menetti päällikköoikeutensa ja joutui sen jälkeen purjehtimaan vain perämiehenä. ”Ritari” ja kapteeni olivat ilmeisesti olleet juonessa yhdessä, kun Marienborg ajettiin karille Västerbådanilla, ja kapteeni oli saanut osansa vakuutuskorvauksista.

Siinä oli Marienborgin tarina, luotsivanhin Ernst Mattssonin kertomana. Lue Marienborgin myöhemmistä vaiheista toisten otsikoiden alta.