På Svenska

Leo Lindellin mutkikas tie luotsiksi Tankarin majakka-saarelle!

Leo Lindell toimi luotsina Tankarin luotsiasemalla 1954-1977

Luotsi neljännessä polvessa:

1. Esi-isämme, luotsi Anders Lindell ,s.1835.
2. Hänen poikansa, luotsi Konrad Lindell, s.1870.
3. Hänen poikansa luotsi Lennard Lindell, s.1893.
4. Hänen poikansa luotsi Leo Lindell, s. 1917.

Isän lapsuus Ohtakarissa ja Rahjassa

Isä oli mukana kaljaaseissa kesäisin jo ”poikasesta” lähtien, kuten hän itse kuvailee. Jo ennen sotia Rahjan Leanderin Kaiku-purjelaivassa isä-Leo oli kesäisin mukana. Hän sai tehdä siellä kaikenlaisia hommia taukoamatta. Hän toimi pumppaajana,rasvarina,ruorissa,lastarina ja kun tulivat lepopaikkaan, kävivät omistajat levolle ja isä alkoi valmistaa ruokaa miehille. Laivalla kuljetettiin elintarvikkeita, kuten riisiä, jauhoja ja sokeria pitkin Pohjanlahden rannikkoa.

Elintarvikkeet oli pakattu 100 kilon säkkeihin. Laivaan, jota myös ”paatiksi” kutsuttiin mahtui 40 tonnia tavaraa. Yleensä lastattiin ruumaan, mutta jonkin verran lastia oli myös kannella. Satamassa purettiin lasti vinssiä käyttäen. Enimmäkseen isä toimi satamassa vinssissä ja laiturilta lastattiin säkit junavaunuihin. Leander oli yleensä ruumassa panemassa säkkejä vaijeriin. Rahjan paatilla seilattiin Vaasa-Oulu väliä. Vaasasta otettiin lasteja Höyrymyllyltä riisiä ja vehnäjauhoja ja Sokeritehtaalta sokeritoppeja. Halkoja vietiin paluumatkalla Vaasan pumpulitehtaalle. Halkoja myytiin myös satamissa, joista halkoja kyydittiin eteenpäin hevosilla. Tällöin kuorma-autot olivat harvinaisia. Tavaraa rahdattiin myös Kalajoelta ja Himanglta.

Kun patjoja ei ollut riisipussit toimivat laivassa patjoina.

Rahjan saariston kivikkoiset väylät ovat piirtyneet isän mieleen jo lapsena.

Isä on ollut kiinnostunut veneilystä heti nuoresta pojasta lähtien. Hän on kertonut hakeutuneensa heti rippikoulun käytyään hyvän ystävänsä Martti Rahjan kanssa Vaasaan Rannikkolaivurikurssille.

Äidin kuolema liian aikaisin

Isäni Leo Lindell ja Martti Rahja olivat molemmat menettäneet biologisen äitinsä taaperoikäisenä, joten he molemmat saivat lomailla ja hoitoa Rahjassa. Martin isä ja isäni-Leon äitipuoli Miina Rahja olivat sisaruksia. Lähisukua he eivät näin ollen olleet toisilleen. Rahjan perheessä oli useita lapsia ja heistä osa oli vielä naimattomia ja asuivat vielä synnyinkodissaan ja saivat ja käsittäkseni myös halusivat hoitaa äidittömiä poikia.

Pesti 20-vuotiaana Nimrod-nimiseen kuunarilaivaan

Isä sai pestin raumalaiseen Nimrod purjelaivaan, jossa oli kolme mastoa mutta ei konetta.

Laivan keulamastossa olivat raakapurjeet sekä iso- ja perämastossa normaalit purjeet.

Merimiehet hoitivat purjeet kiipeämällä mastoihin.Ylimmälle raaoille oli hilattava itsensä käsivoimilla. Purjeiden avaaminen vaati kymmeniä käsipareja. Silloiset merimiehet olivat todella ”rautaa”. Kolmimastoisen laivan merimiehet olivat hyväkuntoisia nuoria miehiä.

Tästä laivasta on säilynyt muutamia valokuvia.

Sota- aika tykkivene Turunmaassa etäisyyden mittaajana

Sota-ajan isäni-Leo palveli merellä sota-alus Turunmaalla etäisyysmittaajana. Hänen paikkansa työn suorittamisen aikana olivat täysin avoimen taivaan alla. Vihollisen lentopommi osui kahden metrin päähän hänestä laivan sisään. Hän sai räjähdyksestä päälleen ruutia ja haavoittui sirpaleista. Hänet vietiin pienellä kaksipaikkaisella ruuhella Haapasaareen ja lääkärinä toimi paikallinen kätilö. Tässä pommituksessa laivan viidestäkymmenestä miehestä 1 kaatui ja parikymmentä loukkaantui. Siihen aikaan kipuihin annettiin morfiinipistoksia. Kotkan sairaalassa hän makasi kymmenen päivää ja toipuminen kesti kuukauden. Laiva upposi ja sen mukana kaikki mukana ollut omaisuus. Laiva oli saatu nostettua ja myös korjattua ja loppukesästä laiva purjehti taas merellä. Sota merellä myös jatkui. Isä kertoo, että koko ajan oli yhteenottoja venäläisten sotalaivojen kanssa.

Matalataistelukoneet ampuivat koko ajan laivaa tehokkailla konekivääreillään. Taistelut merellä olivat pitkiä ja uuvuttavia.

Helsingin suurpommituksesa Turunmaa oli ollut Kruunuvuoren selällä.

Pahin mieleen jäänyt tapahtuma oli kuitenkin, kun isä pelastui pahasti haavoittuneena täpärästi pienellä ”ruuhella”Haapasaareen. Tämä tilanne tuli hänen uniinsa painajaisina vielä elämänsä viime vuosina sairastaessaan ennen kuolemaansa.

Kun me lapset kiinnostuimme hänen ranteessaan olevista harmaista arvista, hän kertoi kyllä pommeista ja sirpaleista, joita oli lentänyt laivaan osuneissa pommituksissa. Sirpaleita oli myös muissa ruumiinosissa.

Purjelaiva – Aallotar

Heti viimeisen sodan jälkeen vuonna 1945 isäni-Leo yhdessä ystävänsä Martti Rahjan kanssa ostivat Aallotar-nimisen kaljaasin. Aallotar oli 25 m pitkä ja 5 m leveä, jossa oli kaksi mastoa ja joissa neljä purjetta. (Hokka, mesaani,taakseili ja kleivari nokassa) Keulamasto meni keittiön läpi ja takamasto oli takahytin edessä. Perähytti oli tapetoitu ja jaettu kahtia puoliksi Martille ja Leolle- molemmille omat hyttinsä. Aallottaren etuhytissä oli laivan keittiö, jossa myös kokki ja kokin apulainen majoittuivat.

Aallottaressa oli myös purjeiden apuna polttomoottori ruumassa. Moottori kulki bensalla ja naftalla.

Aallottarella kuljetettiin elintarvikkeita ja puutavaraa pitkin Pohjanlahden rannikkoa. Vaasan eteläpuolella oleviin satamiin myös vietiin tavaraa. Lasteja vietiin mennessä satamaan ja lähtiessä otettiin satamasta uusi lasti. Aina oli tärkeä kuljettaa jotakin, kun oltiin liikkeellä.

Aallottaren matkassa

Isäni sisar Ilta Lindell, ”Ilta-täti”, oli kaljaasi Aallottaren matkassa syyskesällä 1945 elo, syys ja lokakuun, kolme kuukautta. Tämä meritse tavaroiden kuljettaminen tällä miehistöllä oli Aallottaren ensimmäinen purjehdustyörupeama. Ilta-tätini toimi silloin laivan kokkina. Hänen päivittäin pitämänsä päiväkirjamerkinnät ovat säilyneet tallessa. Hänen arvokkaat ja kuvailevat kirjoitelmansa antavat meille käsityksen siitä, millaista purjelaivalla kulkeminen ja tavaran kuljetus laivakyydillä oli siihen aikaan.

Tällä ensimmäisellä kolmen kuukauden reissulla, joka oli siis Aallottaren ensimmäinen reissu, oli neljän hengen miehistö. Leo ja Martti toimivat laivan kippareina sekä nostivat ja laskivat purjeita ja Leon vastuulla oli myös konehuone ja oikukas laivan moottori. Ilta huolehti ruoan hankkimisesta ja kokkaamisesta ja Leon ja Iltan nuorin veli Helge 16 v avusti ruorissa ja kaikessa, missä tarvittiin apua, kun molemmat kipparit reivasivat purjeita tai olivat kiinni konehuoneessa.

Silloisilla merenkävijöillä oli jonkinlainen radio mukana laivassa. Radiosta kuunneltiin merisäätä ja seurattiin tarkalla silmällä tuulen suuntaa ja pilvien liikkeitä. Tavaran hankinnasta vastasivat myös kipparit.

Tämän kolmen kuukauden aikana laiva kulki pohjanlahdella. Enimmäkseen Vaasasta haettiin elintarvikkeita ja Vaasan kaupungin molemmin puolin oleviin satamapaikkoihin vietiin Vaasasta rahdattuja elintarvikkeita ja puutavaraa. Vaasaan puolestaan vietiin polttopuita enimmäkseen Vaasan pumpulitehtaalle.

Ilta Lindellin päiväkirjamerkinnöissä mainitaan, että kolmen kuukauden aikana haettiin Vaasasta tavaraa ja tarvikkeita 22 lastia.

Aallottaren myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tarkempaa tietoa.

Isän mukana Ida-M laivalla

Perheemme valokuva-arkistoista löytyy kuvia, joissa olen äitini kanssa vuonna 1951 Ida-M nimisellä laivalla matkalla Sundsvalliin. Isä oli silloin ko. laivalla töissä. Tämä laiva oli pieni moottorialus, joka kuljetti rahteja jo Suomen naapurimaihin.

Yksi kuva on otettu äidistä ja minusta, kun laivan kannella katsomme Tankarin majakkasaarta. Se oli kuin enne siitä, että muutaman vuoden päästä perhe muuttaa isän työn mukana tuleviksi kesiksi tälle majakkasaarelle.

Tiedän isän olleen myös Merihaukka nimisellä aluksella

 

Ohtakari

Isäni-Leo vietti varhaiset kesänsä Ohtakarin saaressa luotsina toimivan isänsä Lennardin”Lennin” ja setänsä luotsi Ernst ”Ensti” Lindellin kanssa. Siellä molemmilla oli mökkinsä,jossa yöpyivät ja luotsitupa, jossa luotsit pitivät laivavahtia. Ohtakarissa luotsit kulkivat laivaan omilla veneillään.

Isä oli ollut pienestä pitäen keväisin ja kesäisin luotsien kanssa reimaamassa eli merkitsemässä luotsien valmistamilla merimerkeillä Himangan- ja Rahjan satamien kaikki laivaväylät. Näin laivaväylät Himangan ja Rahjan satamiin tulivat hänelle tutuiksi jo lapsuudessa.

Kiinnostui kalastuksesta jo lapsena

Merenkulun lisäksi hän oli saanut kiinnostuksen jo lapsena kalastukseen Ohtakarissa. Hän oli ollut verkonlaskussa isänsä kanssa ja jatkoi kalastusta koko aikuisikänsä ajan. Hän kalasti myös verkoilla jään alta talvisin.

Isä oli kätevä käsistään ja hän osasi kutoa –ja korjata verkot itse.

Isä oli myös taitava kokki. Hänen laittamansa kalaruoat olivat ainakin äidin ja minun herkkuani. Kovin harvoin hän ehti osallistua kesäaikana muuhun kuin verkkokalastukseen kiireisen työelämänsä vuoksi. Jos luotsi ei ollut luotsaamassa niin hän oli ”laivavahdissa luotsituvalla”. Kesäisin ei alkuvuosina luotseilla ollut vapaapäiviä saaressa, vaan he tekivät töitä vuorotta. Työaikalait eivät olleet silloin olemassa.

Avioliitto

Isäni Leo Lindell avioitui keväällä 1946 Himangan kirkonkylältä, lähinaapurissa asuvan seitsemän vuotta nuoremman neidon, Aino Joensuun kanssa. Äitini Aino oli kauppias Matti ja Helmi Joensuun toiseksi nuorin tytär. Perheessä oli myös poikia ja vanhemmat eivät pystyneet sodan jälkeiseen aikaan kouluttamaan kuin pojat. Äidilläni olisi ollut toive päästä myös kauppakouluun. Kun se ei sodan jälkeen toteutunut, hän jäi kotiäidiksi. Hän oli kuitenkin töissä ennen avioitumistaan isänsä kaupassa ja Kokkolan pyörässä.

Äitini oli myös taitava käsistään ja hän ompeli kaikki vaatteet viidelle lapsilleen ja itselleen.

Luotsien palkat olivat suhteessa työn vaativuuteen nähden isän luotsiuran alkuaikoina matalapalkkaisia. Siitä syystä äitini lasten kasvaessa hankki myös vähän ylimääräistä tuloa. Ykspihlajaan rakennetun omakotitalon yläkerta olikin jonkun vuoden vuokarattuna. Lasten kasvettua hän myi ovelta ovelle siivousvälineitä mm. ikkunamoppeja ja säleverhoja omakotitaloihin. Siinä isä oli asentajana mukana. Lisäksi hän toimi vuosikymmenen ajan Tuppervare esittelijänä.

Luotsioppilas

Ohtakarissa isänsä Lennard Lindellin jäätyä eläkkeelle isäni-Leo pääsi Ohtakariin luotsioppilaaksi. Ohtakarin luotsit joutuivat kulkemaan, omilla moottoriveneillä luotsattavaan laivaan olipa ilma tyyni tai myrskyisä. He olivat taitavia merenkulkijoita. Siitä syystä isäni osti jo luotsioppilaana myös veneen luotsausta varten sedältään luotsi Ernest Lindelliltä.

Laajentaakseen laivaväylä osaamistaan Leo Lindell hakeutui luotsioppilaaksi Tankarin majakkasaarelle. Silloin luotsioppilaana olevan harjoittelun lisäksi vaadittiin luotsin virkaan vähintään aliperämiesopinnot. Siihen hänellä oli pyrkimys.

Kesällä 1954 isä-Leo katsoi sopivaksi lähettää hakemukset Merenkulkuhallitukselle ja tuli valituksi Rauman merikouluun, missä aloitti syksyllä 1954 merenkulkukoulun aliperämieskirja silmällä pitäen.

Perheen muutto Tankariin

Perhe, johon kuuluivat Aino ja Leo Lindellin lisäksi heidän 4 alikäistä lasta:

Anna-Maija 7v, Katariina 5v,Timo 3.5v ja Osmo ½ v.

Perhe lähti kesäkuun alussa 1954 omalla veneellä Himangalta Lestijoen suulta sukulaisten sattelemana. Silloinen perhe: vaimo ja 4 lasta sekä kaikki muu tarvittava varustus oli mukana veneessä. Niillä oli pärjättävä koko kesä Tankarin saaressa, josta perheelle oli järjestynyt 1 huoneen ja keittiön käsittävä asumus nk. Nautofonitalosta(Taufoni).

Isä oli ollut jo saarella töissä ja huolehtinut kaikki perheensä asumiseen liittyvät asiat etukäteen. Näin perhe saattoi turvallisesti muuttaa heille tuntemattomalle majakkasaarelle, missä ison perheen isä oli luotsioppilaana. Aikomuksenaan kouluttautua luotsin ammattiin. Toiveena tietenkin pätevöitymisen myötä tulla valituksi vakituiseksi luotsiksi.

Merimatka Himangalta Tankariin

Olympia moottorilla varustettu, veivillä käynnistettävä moottorivene, valkoinen tukeva avovene nytkähti riuskan perheenisän toimesta käyntiin ja kokka kohden kivikkoista väylää Lestinjoensuusta Ohtakariin alkoi. Väylä Ohtakariin oli kolmenkymmenen vuoden ajalta jo tullut hyvin tutuksi hänelle. Ohtakarista mukaan lähti vielä soutuvene ”Jolla”, joka oli lastattu täyteen puutavaraa ja muuta tarpeellista tavaraa kesäkodin tarvekaluiksi ja asunnon kohentamiseksi.

Mikko Lindell kertoi, että Ohtakarista lähdön jälkeen oli hinauksessa ollut soutuvene kallistellut ja siitä oli karannut jonkin verran puutavaraa, joka oli ajautunut Vattajan rantahietikolle. Sieltä 12-vuotiaat Mikko Lindell ja Eero Sipilä myöhemmin kävivät hakemassa ”Kalson” Vattajan niemen nokasta ja kertoivat tehneensä siitä lipputangon.

Lapsesta merimatka Ohtakarista Tankkariin oli ajallisesti pitkä. Merimatka kestikin koko päivän. Vene oli täydessä lastissa ja perässä hinattava Jolla-soutuvene myös täydessä puutavaralastissa, jota oli kiskottava perässä. Moottorivene ei kulkenut montaa solmua tunnissa. Välillä tuuli niin, että Merimatkaksi valittiin rantaa lähinnä reitti. Ulkomerelle ei ollut asiaa.

Siihen aikaan veneessä oli vain yhdet korkkiset aikuisten pelastusliivit.

Jonkin verran tuuli ja aalloista roiskui merivettä veneeseen ja joku sadekuurokin saattoi tulla. Isä rakensi airoista ja mastosta kehikon, jonka päälle viritti seilikankaan. Sen alla pysyimme kuivina ja tuulelta suojassa. Muistan, miten pressu tuoksui suolaiselta merivedeltä ja isän turvallisessa venekyydissä päivänokoset saattoi kohta koululainenkin ottaa. Isä oli varustanut veneensä mastolla ja seilillä mahdollisen moottorivian yllättäessä. Silloin ja aina isän veneen kyydissä oli meillä lapsilla turvallinen olla. Isä tiesi pilvet ja vaaranpaikat. Hän oli lapsesta lähtien kulkenut merillä ja oppinut tietämään, mitä merillä kulkijan pitää osata ja tietää.

Heti, kun majakka alkoi näkyä, niin seurasimme silmä tarkkana matkan etenemistä.

Useiden tuntien venematkan jälkeen avovene saapui määränpään. Pieni aallonmurtaja otti meidät melkoisen retkueen suojiinsa. Oikealla ennen satamaan menevää kanavaa ihmettelimme suurta venesuojaa, jonka kaksipuoleiseen isoon oveen oli maalattu suuri ankkuri, muutoin rakennus oli punainen. Isä kertoi, että venesuojassa säilytetään isoa meripelastusvenettä. Sitten isä ajoi veneen ja pikkuveneen satamaan.

Satama oli tuulilta suojaisa paikka. Satamassa oli iso, vinssimastoinen, punainen reimarivene ja iso, valkoinen, katettu moottorivene ja toinen iso, punainen, katettu moottorivene. Saattoi siellä olla joku pienempi luotsien oma venekin. Isä tiesi, missä on meidän veneemme paikka, johon kiinnitti meidän veneen.

Perillä saaressa

Saaressa olevat luotsit ja Tapsa olivat seuranneet tuloamme luotsituvan ikkunasta kiikarilla ja olivat meitä vastassa venesatamassa.

Lapsiperhe vauvoineen otettiin ystävällisesti vastaan ja isä tunsi jo entuudestaan saaren väen ja esitteli heille perheensä. Punaisessa mökissä meille tarjottiin tulijaiskahvit ja lapsille mehut ja keksit ja varmasti autettiin runsaan tavaran paljouden kantamisessa tulevaan kesäkotiimme, joka sijaitsi ihan majakan vieressä.

Kävelymatka lapsen silmin satamasta Nautofoni taloon:

Ensimmäistä kertaa kävelymatka satamasta punavalkoiselle majakalle ja ensikertaa saarella lapsen silmin näkyivät rakennukset.

Myöhemmin myös mökkien asukkaat tulivat nimiltäkin tutuiksi.

Pirttiluoman mökki

Luotsivanhin Ernsti Pirttiluoma ja vaimonsa Laura, joiden pieni punainen ja matala mökki oli sataman perällä kalliolla ja näkyi heti satamaan tultaessa.

Santamaan mökki

Luotsi Aarne Santamaa ja vaimonsa Tyyne sekä lapset Tapani, Pertti ja Iiro asuivat punaisessa mökissä heti satamasta vasemmalla.

Hermanssonin mökki

Satamaan tultiin kapeaa kallioon räjäytettyä kanavaa pitkin ja kallion päällä oli luotsiveneen kuljettaja Hermanssonin mökki.

Wikströmin mökki

Satamasta etuvasemmalla näkyi puolitoista kerroksinen mökki, joka oli

luotsi Valter Wickströmin ja vaimonsa Ethelin ja lapsien Maritan, Monikan ja Ingerin mökki.

Kaupin mökki

Luotsi Hugo Kauppi ja vaimonsa Susan pieni vaalea mökki vasemmalla.

Kalskelan mökki

luotsi Kalskelan ja vaimonsa Maijan ja lapsien Anna-Maijan ja Sirkkan mökki.

Majakkavartijat ja majakkamestarin iso talo

Sitten tulivat valkoisiksi maalatut valtion rakennukset. Ensin majakkavartijoiden rivitalo oikealla ja vasemmalla majakkamestarin iso talo vasemmalla.

Luotsitupa

Luotsitupa jäi pääpolusta oikealle.

Jäähuone, sauna ja kaksi ulkorakennusta

Majakkamestarin jälkeen tuli jäähuone ja sauna oikealla sekä majakanmäki muine huoltorakennuksineen. Majakanmäellä majakan molemmin puolin polku erkani ja jatkui vasemmalle ja oikealle.

Säilän mökki

luotsioppilas Aatos Säilän vaimonsa Sointun punainen mökki vasemmalla.

Marjamaan mökki

luotsi Toimi Marjamaan ja vaimonsa Ainon sekä lasten Kirstin ja Heimon vasemman polun päässä punainen mökki.

Edessä punavalkoinen majakka

Oikealle erkanevan polun päässä näkyi isohko keltaoranssi talo, johon me olimme menossa ja silloin saavuimme pihapiiriin, jossa tulisimme tämän kesän ja mahdollisesti useita kesiä asumaan.

Kävelymatka venesatamasta majakan mäelle tuntui lapsesta pitkältä, mutta siellä se oranssinkeltaiseksi maalattu talo näkyi. Siinä oli korkeat, leveät betoniset portaat ja rautakaiteet, jotka kumahtelivat vähän pelottavasti jalan tai muun koskiessa kaiteisiin. Kesäkodin portailta näki kaikkialle ja myös kauas merelle. Pihapiirissä oli puuvaja ja käymälä sekä betonista valettu kellari, joka oli vettä täynnä ja siksi lapsista pelottava paikka.

Lapsiperhe-elämää saarella

Perhe asettui muitta mutkitta uuteen ympäristöön, siltä ainakin lapsesta tuntui.Lapsen mielestä elämä vain rullasi päivästä toiseen. Saarella oli paljon muitakin perheitä ja lapsia.

Muonaveneet kulkivat kaksi kertaa viikossa ja luotsituvalta vanhemmat soittivat kauppaan listan puutteista ja iltapävällä veneet toivat pahvilaatikollisen ruokatavaraa. Ne muonaveneet olivat samat veneet, jotka olivat satamassa. Punainen katettu vene oli luotsien vene ja valkoinen katettu vene oli majakkapuolen vene. Muonaveneitä vastassa kävimme vähän isompana. Ruokalähetysten lisäksi veneet kuljettivat saaren asukkaita ja heidän vieraitaan.

Alön lehmät

Koko 1950-1960 luvun ajan oli kesäisin Öjasta kotoisin oleva Alön kalastajaperhe, ja he toivat aina myös mukanaan veneellään 2 lypsävää lehmää. Lehmät laidunsivat kaikkialla, missä oli tuoretta heinää ja syötävää. Myös ”liukumiinat” tulivat lapsille tutuiksi. Lehmän tuoreisiin jätöksiin saattoi juostessaan liukastua. Lehmät lypsivät niin hyvin, että saarelaiset saivat ostaa tuoretta lehmän maitoa päivittäin saaren maanpuolisesta päästä eli maanpäästä. Ahlöt myös kalastivat rysäverkoilla saaren lähistöllä.

Oma valkoinen puinen avovene

Meidän oma turvallinen moottoriveneemme mahdollisti perheellemme retkeilyn lähisaarissa aina, kun se isän työn takia oli mahdollista. Lähdettiin veneajelulle naapurisaariin eväät ja verkot mukana.

Isä löysi saarien rannalle ajautuneita ajopuita ja keräsi ne veneen kyytiin. Näin saatiin polttopuuta lämmitykseen ja ruoanlaittoon. Lähisaarissa oli vadelmia ja mustikoita, joita kävimme poimimassa. Äiti taitavana ruoanlaittajana valmisti vadelmista hilloa ja sitä herkuttelimme äidin valmistaman maitokiisselin päällä. Äidin leipoma mustikkapiirakka mielessä innosti meidät lapset keräämään marjoja.

Pyykkiä äidit pesivät länsirannalla ”Pyykkirannassa”, joka oli lasten kanssa turvallinen matalan rantansa vuoksi. Rannassa pyykki keitettiin padassa ja huuhdeltiin meressä.

Sumu

Lapsuuden kesät olivat lämpimiä ja tuntui kuin sumu ja usva olisi noussut useimmin kuin nyt. Sumun yllättäessä tuohon aikaan laivoille annettiin tietoa saaren läheisyydestä ampumalla viiden minuutin välein pommilaukauksia.

Se tuntui ikävältä varsinkin yöaikaan, kun asuimme siinä aivan vieressä, mistä pommit ammuttiin. Lapsista oli tietysti mukava, kun etsimme ampumisen jälkeen maastosta värikkäitä pommilankoja, joista opimme nopeasti punomaan avaimenperiä ja muita askarteluja.

Isä hakee Merikouluun

Ensimmäisen Tankarin perhekesän lopussa elokuussa 1954 isä-Leo lähetti hakemuksen Merikouluun ja aloitti vaativan opiskelun valmistuakseen lyhennetyn kansakoulun käyneenä perämieheksi Rauman merenkulkuopistosta.

Äidille kirjoittamissa kirjeissä hän kertoo, miten työläältä opiskelu kansakoulupohjalta lähtiessä aluksi tuntui. Hän sai kuitenkin nopeasti kiinni opiskelusta ja opiskelutovereiden opastuksella oppi nopeasti matematiikkaa ja kielten opiskelu oli hänelle mieluista ja kiinnostavaa. Kuitenkin isäni, ison perheen isä selvitti perämiesluokan. Ainainen huoli mielessä perheen toimeentulosta ja äidin selviämisestä neljän lapsen kanssa kotona. Kirjeistä paljastuu, että kotoa lähetetyt ruokapaketit olivat tarpeen. Yhdessä kirjeessä hän iloitsi siitä, että alivuokralaisasunnon vuokranantaja on luvannut käyttää puhelinta, kun joku soittaa, hakevat puhelimeen. Muistan, että äiti kävi silloin tällöin soittamassa lähellä olevasta mummolasta isälle. Aikuisopiskelija joutui maksamaan opiskelun, ruokansa ja asumisen omista varoista. Toimeen oli tultava jotenkin. Siihen aikaan opintoihin oli vaikea saada lainaakin.

Valtameripurjehdus

Isä jatkoi merikoulun jälkeen luotsioppilaana Tankarissa. Luotsin virka tuli auki, mutta katsottiin, että isältä puuttui valtamerilaivan kokemusta. Siksi hän lähti seuraavana syksynä Brettenham(100m pitkällä) nimisellä valtamerilaivalla Atlantin ylitykseen perämiehenä. Alus lähti tyhjänä Atlantille ja syysmyrskyt yllättivät laivan. Isä kertoi, että välttyäkseen haaksirikolta laivan oli kuljettava Atsorien ja Bermudan kautta. Lisäksi laiva oli hidaskulkuinen höyrylaiva. Isän valtameripurjehdus kesti useita kuukausia. Tämä merimatka oli isän muisteluissa ehkä hänen yksi elämänsä hankalimmista matkoista. Laiva meni aaltojen viemänä useita merimaileja taakse- ja sivullepäin, kun moottorin teho ei riittänyt ja pelättiin laivan hajoamista. Valtameripurjehdus kuitenkin päättyi onnellisesti.

Isä sai kuitenkin työstä palkkaa ja jotenkin sitä saatiin lähetettyä perheellekin.

Isän palattua monta kuukautta kestäneeltä työmatkalta ennen joulua kotiin, oli hänellä tuomisina eksoottisia hedelmiä ja runsaat joululahjat meille kaikille ja kiitollisuus, että isä palasi myrskyiseltä valtamereltä kotiin. Jälleennäkeminen oli odotettu, toivottu ja juhlallinen.

Isä saa vakinaisen luotsin viran

Pian valtameripurjehduksen jälkeen isäni sai vakinaisen luotsin viran. Näin hän jatkoi Lindellin isän sukuhaaran luotsin ammatin perinnettä neljännessä polvessa.

Isä toimi luotsina Tankarissa kesään 1977 saakka ja jäi eläkkeelle 60-vuotiaana.

Perhe sai ostaa Haraldin mökkin

Vietimme neljä kesää entisessä sumusireeni/ Nautofoni talossa Tankarissa ja odotimme, että vapaana oleva eläkkeellä olevan Haraldin vaalea, puolitoista kerroksinen mökki tulisi myyntiin. Siihen aikaan mökki piti myydä tai luovuttaa hyvin pientä maksua vastaan uudelle luotsille. Koska luotsaustoiminta tapahtui keskitetysti saaresta käsin, siksi pidettiin suotavana, että luotsien perheet myös asuisivat kesäisin saaressa. Luotsit tekivät myös työtä vuorotta ilman vapaapäiviä.

Kesällä 1958 mökki tuli myyntiin ja silloin perheessämme oli jo 5 lasta. Nuorin lapsista Tuomo oli tuolloin 2-vuotias.

Mökki, joka käsitti 2 huonetta alakerrassa, tilavan keittiön ja -kamarin sekä yläkerrassa 2 erillistä matalaa makuuhuonetta, oli mieluinen. Mökki oli riittävän tilavava viisi lapsiselle perheelle sekä suhteellisen hyväkuntoinen. Isä kuitenkin halusi mökkiä kunnostaa ja varustaa siitä vähän lämpimämmän. Seiniä tiivistettiin ja hella uusittiin ja kamiina hankittiin ja yläkerran ikkunat myös jossakin vaiheessa uusittiin. Vintin rappuset peittävä komero purettiin ja rakennettiin avoportaat vintille. Koko ajan oli pientä ja isompaa puuhaa. Mökkiin ei kuulunut omaa käymälää ja sen isä pikaisesti rakensi lähemmäs mökkiä.

Jo ensimmäisenä kesänä isä rakensi pihasaunan ja varastorakennuksen. Kun pyykkiranta jäi kauas nykyisestä mökistä, kätevä isämme rakensi äidille saavista pyykkikoneen. Sitä me lapset saimme äidin avuksi pyörittää.

Polut ennen ja nyt

Siihen aikaan polut kulkivat lähes aina mökistä mökkiin. Silloin oli luonnollista, että pihojen poikki kuljettiin majakalle, luotsituvalle ja satamaan. Tilanne on nyt erilainen, koska saaren tarkoitusperät ovat muuttuneet ja luotsaustoiminta on vähitellen kokonaan loppunut saarelta. Nyt mökit ovat yksityisiä ja matkailun kasvaessa saarella isoihin mittoihin, on tärkeä, että kuljetaan merkittyjä polkuja pitkin.

Luotsaustoiminta kehittyy nopeaa tahtia

Isän aloittaessa Tankarin luotsina 1956-1957 myös luotsaustoiminta ja merenkulku kehittyi nopeasti. Laivaliikenne ja tavarankuljetus meriteitse laajeni ja kehittyi. Laivat kasvoivat entistä isommiksi.

Näistä syistä tarvittiin nykyaikasempia veneitä ja useampia kutterinkuljettajia kuljettamaan luotseja laivoihin ja turvallisuuteen panostettiin.

Laivat alkoivat tulla isommiksi ja laivaväyliä jouduttiin ruoppaamaan ja vähitellen Tankarin lähiväylä jäi kokonaan luotsaustoiminnan ulkopuolelle. Luotsit vietiin ja haettiin yhä kauemmaksi laivaan ja laivasta pois takaisin saareen. Saareen rakennettiin nykyaikainen luotsitupa ja majakka sähköistettiin. Luotsivenesatamaa laajennettiin ja väylää sinne ruopattiin. Vähitellen luotsaustoimintaa alettiin ohjata muualta ja luotsien perheet viettivät saaressa enää loma-aikoja.

Vähitellen luotsitkin tulivat jonkinlaisen työaikalain piiriin.

Eläkevuodet Tankarissa

Isän jäätyä eläkkeelle 1977 hän oli 60-vuotias. Luotsaustoimintaa ohjattiin silloin jo Vaasasta.

Ensimmäisinä eläkevuosina häntä pyydettiin satamahinaajiin kapteeniksi ja hän ottikin niitä tehtäviä jonkin verran.

Isän jäätyä eläkkeelle vanhempani jatkoivat aktiivisesti kesäisin kesänviettoaan Tankarissa. Me lapset perheinemme saimme myös kesäisin viettää kesälomia lapsuuden saarimaisemissa. Vanhimmat lapsenlapsista, joita heillä oli kaikkiaan 14, saivat kesäisin viettää ihania kesäisiä lomapäiviä saaressa isovanhempiensa kanssa. Isällä oli koko ajan vene, jolla perheen oli helppo kulkea merimatkat saareen. Saaressa oli myös erilaisia soutuveneitä, joilla soudettiin verkoille tai lapset ja lapsenlapset saivat opetella soutamaan.

Isä ja äiti saivat nauttia monia vuosia toimintakykyisinä ja terveinä saarielämästä kesämökistä ja kalastuksesta sekä veneilystä. He olivat aktiivisia saarelaisia. Isä korjasi kirkon ristin ja äiti keräsi kukkia kirkkoon, ja he olivat myös aktiivisia Ykspihlajan kirkon toiminnassa.

Isän laiva ja veneet

Ensimmäinen moottorivene, jolla perhe matkasi Himangalta Tankariin oli nimeltään Joutsen.

Toinen puuvene, joka oli puoliksi katettu, nimettiin Aallotar 2.

Kolmas alumiinirunkoinen katettu vene nimettiin Aallotar 3.

Se oli isäni viimeinen vene, jonka vanhempamme hankkivat vasta isän jäätyä eläkkeelle.

Purjelaiva kaljaasi oli nimeltään Aallotar 1. Se laiva, joka oli isän ja hänen yhtiökumppaninsa yhteinen, josta myös tässä muistelmassa kerrotaan.

Isän omakohtainen kokemus purjelaivoista, taitava puuosaaminen ja käden taidot näkyvät siinä, että hän on tehnyt pienoiskoossa olevia purjelaivoja sekä entisöinyt useita kirkkolaivoja pohjanmaalla.

Perheelleen hän rakensi itse omakotitalon, jossa isä-Leo ja äiti-Aino saivat elää kuolemaansa saakka.

Vanhempani Aino ja Leo Lindell saivat kumpikin viettää kesiä yhdessä Tankarissa viimeisiin kesiinsä saakka. Kalastaminen ei enää mahdollistunut, mutta joitakin päivä he saivat viettää saaressa vielä edellisenä kesänä, aina kuolemaansa saakka.

Äiti-Aino kuoli nopeasti etenevään sairauteen kotona Ykspihlajassa keskikesällä 2003 ja isä Leo Lindell seuraavana keväänä 2004 myös kotonaan Ykspihlajassa huhtikuussa, kun varhainen kevät oli tuonut muuttolinnut kodin pihapiiriin livertämään ja etsimään pesäpaikkoja.

Leo Lindell oli luonteeltaan positiivinen, ystävällinen, auttavainen, toisia kuunteleva, huumorintajuinen ja iloinen sekä tunnollinen ja rehellinen. Lisäksi hänellä oli monia käytännön taitoja. Merenkulun lisäksi hän oli taitava kirvesmies. Isänä hän oli luotettava ja turvallinen sekä perheestään välittävä ja huolehtiva. Hänen suhtautumisensa alkoholiin on ollut ehdotonta. Hän oli absolutisti alkoholin suhteen, koska oli nähnyt alkoholin aiheuttavan haittoja, mutta valinta oli myös elämänkatsomuksellinen.

Viimeisinä elinaikoinaan hän vastasi, kun kysyin, mikä on ollut hänen elämässään parasta: ”Se on ollut parasta aikaa elämässä, kun lapset ovat syntyneet ja ovat asuneet kotona. Perhe-elämä on ollut parasta aikaa!” Perhe-elämä oli myös äidin parasta aikaa,

Äidin runo

”Ulapan pieni koti”

Ulappaa pitkin tulimme
me kaksi-avasimme oven,
astuimme sisään.
Pieni koti-täällä-
ilo pulpahti sisimpään.

Taas tulimme-me kaksi
annathan suojan.
Usein olet antanut
pieni koti ulapan-
rakkaaksi olet tullut.

Missä ovat ne viisi-
usein tulivat
Lensivät pois-nuo peipposet
Pieni koti ulapalla
heitä kaipailee.

Nuo viisi peipposta
laittoivat-oman-pienen kodin.
Siellä he asustavat-
Pieni koti ulapan
heitä kaipailee!

Kiitollisena siitä, että olen saanut syntyä juuri heidän lapsekseen ja saanut kokea meren ja turvallisen elämän heidän lapsenaan. Kiitollisena kaikista 72 vuodesta, joina olen saanut viettää perheeni kanssa loma-aikoja kesäisin Tankarissa!

Kirjoittanut

24.6.2026.

Anna-Maija Voutilainen

Leo Lindellin tytär

Lähteet:

• Isän kertomukset: Anna-Maija-tytär muistiin merkinnyt
• Aallottaren matkassa 1945 matkapäiväkirja Ilta Lindell
• Lindellin sukupuu
• Isän lehtihaastattelu
• Mikko Lindell haastattelu
• Runo Aino Lindell
• Valokuvat Aino Lindellin albumeista
• ja äiti- Ainon kokoamasta Anna-Maijan Ensiaskeleet Pienokaisen elämäkerta kirjasta

Leo Lindells väg till att bli lots på Tankars fyrö

Leo Lindell tjänstgjorde som lots vid Tankars lotsstation 1954–1977.

Lots i fjärde generationen

1. Vår förfader, lots Anders Lindell, född 1835.
2. Hans son, lots Konrad Lindell, född 1870.
3. Hans son, lots Lennart Lindell, född 1893.
4. Hans son, lots Leo Lindell, född 1917.

Pappas barndom på Ohtakari och i Rahja

Pappa var med på galeaser redan på sommaren från det att han var ”pojke”, som han själv beskrev det. Redan före kriget var pappa Leo med på segelfartyget Kaiku, som tillhörde Leander i Rahja. Under somrarna fick han göra alla möjliga arbeten utan uppehåll. Han fungerade som pumpman, smörjare, stod vid rodret och arbetade med lasten. När de kom till en hamn där de skulle vila, gick ägarna och lade sig, medan pappa började laga mat åt besättningen.

På fartyget transporterades livsmedel, såsom ris, mjöl och socker, längs Bottniska vikens kust. Livsmedlen var packade i 100-kilos säckar. Fartyget, som också kallades ”paatti”, kunde lasta 40 ton. Vanligen lastades godset i lastrummet, men en del last fanns också på däck. I hamnen lossades lasten med hjälp av en vinsch. Pappa arbetade för det mesta med vinschen i hamnen och från kajen lastades säckarna över i järnvägsvagnar. Leander brukade vara nere i lastrummet och fästa säckarna i vajern.

Med fartyget från Rahja seglade man mellan Vasa och Uleåborg. I Vasa hämtade man ris och vetemjöl från Ångkvarnen och sockertoppar från Sockerfabriken. På återresan transporterades ved till Vasa bomullsfabrik. Ved såldes också i hamnar, varifrån den transporterades vidare med häst. Lastbilar var på den tiden sällsynta. Gods transporterades från Kalajoki och Himango. När man saknade madrasser fick rissäckarna fungera som madrasser ombord.

De steniga farlederna i Rahja skärgård etsade sig tidigt fast i pappas minne.

Pappa var intresserad av båtliv redan som liten pojke. Han har berättat att han, så snart han hade gått ut skriftskolan, tillsammans med sin gode vän Martti Rahja sökte sig till Vasa för att gå en kustskepparkurs.

Mamma dog alldeles för tidigt

Min pappa Leo Lindell och Martti Rahja hade båda förlorat sina biologiska mödrar redan som småbarn. Därför fick de båda vistas hos och få omvårdnad i Rahja. Martins far och min pappa Leos styvmor Miina Rahja var syskon. De var alltså inte nära släkt med varandra.

I familjen Rahja fanns flera barn, och en del av dem var ännu ogifta och bodde kvar i sitt barndomshem. Såvitt jag förstår ville de också ta hand om de moderlösa pojkarna.

Som 20-åring fick han anställning på skonaren Nimrod

Pappa fick anställning på segelfartyget Nimrod, som hade tre master men ingen motor. På fartygets förmast fanns råsegel och på stor- och aktermasten fanns vanliga segel.

Sjömännen skötte seglen genom att klättra upp i masterna. För att nå de översta råarna måste man hissa sig upp med bara armkraft. Att hissa och veckla ut seglen krävde tiotals par händer. Den tidens sjömän var verkligen av ”järn”. Besättningen på det tremastade fartyget bestod av unga män i god fysisk kondition.

Några fotografier av detta fartyg finns fortfarande bevarade.

Under kriget var han mätningsman på kanonbåten Turunmaa

Under kriget tjänstgjorde pappa Leo till sjöss på krigsfartyget Turunmaa som mätningsman. Hans arbetsplats var helt under bar himmel.

En fientlig flygbomb slog ned bara två meter från honom, inne i fartyget. Explosionen gjorde att han fick krut över sig och skadades av splitter. Han fördes i en liten tvåmans roddbåt till Haapasaari, där den lokala barnmorskan fungerade som läkare. Vid denna bombning stupade en av fartygets femtio män och ett tjugotal skadades. På den tiden fick man morfininjektioner mot smärtan. På sjukhuset i Kotka låg han i tio dagar och återhämtningen tog en månad.

Fartyget sjönk och tillsammans med det gick alla ägodelar som fanns ombord förlorade. Fartyget bärgades och reparerades, och på sensommaren var det åter ute till sjöss. Kriget till havs fortsatte. Pappa berättade att det hela tiden förekom sammandrabbningar med ryska krigsfartyg.

Lågt flygande jaktplan besköt ständigt fartyget med sina effektiva kulsprutor. Striderna till havs var långa och utmattande. Under de stora bombningarna av Helsingfors befann sig Turunmaa på Kronbergsfjärden.

Det värsta minnet var ändå när pappa, svårt sårad, med knapp nöd räddades i en liten roddbåt till Haapasaari. Denna händelse återkom som mardrömmar under hans sista levnadsår, när han var sjuk före sin död.

När vi barn blev intresserade av de grå ärren på hans handled berättade han om bomberna och splitter som hade flugit genom fartyget under bombningarna. Det fanns splitter även på andra delar av kroppen.

Segelfartyget Aallotar

Strax efter det sista kriget, år 1945, köpte pappa Leo tillsammans med sin vän Martti Rahja en galeas som hette Aallotar.

Aallotar var 25 meter lång och 5 meter bred. Hon hade två master och fyra segel: hokka, mesan, aktersegel och klyvare på bogsprötet. Förmasten gick genom köket och aktermasten stod framför akterhytten.

Akterhytten var tapetserad och delad i två delar, en åt Martti och en åt Leo – de hade var sin hytt. I Aallotars förhytt fanns fartygets kök, där även kocken och kockens medhjälpare bodde.

Aallotar hade också en förbränningsmotor i lastrummet som hjälp för seglingen. Motorn drevs med bensin och diesel.

Med Aallotar transporterades livsmedel och trävaror längs Bottniska vikens kust. Även till hamnar, söder om Vasa transporterades varor. Man tog med en last till en hamn och när man lämnade hamnen tog man med sig en ny last. Det var alltid viktigt att transportera något när man var ute och seglade.

Ombord på Aallotar

Min pappas syster Ilta Lindell, ”moster Ilta”, följde med galeasen Aallotar under sensommaren 1945 – augusti, september och oktober, sammanlagt tre månader.

Denna transport av varor till sjöss med besättning var Aallotars första seglingsperiod. Moster Ilta arbetade då som fartygets kock. Hennes dagboksanteckningar, som hon skrev varje dag, har bevarats. Hennes värdefulla och beskrivande anteckningar ger oss en bild av hur det var att färdas med segelfartyg och transportera gods till sjöss på den tiden.

Under denna första tre månader långa resa, som alltså var Aallotars första, bestod besättningen av fyra personer. Leo och Martti fungerade som skeppare. De hissade och tog ner seglen och Leo ansvarade dessutom för maskinrummet och fartygets nyckfulla motor.

Ilta ansvarade för att skaffa mat och för matlagningen. Leos och Iltas yngste bror Helge, 16 år, hjälpte till vid rodret och med allt annat som behövdes när de båda skepparna revade seglen eller var upptagna i maskinrummet.

Den tidens sjöfarare hade någon form av radio ombord. Via radion lyssnade man på sjövädret och följde noggrant vindens riktning och molnens rörelser. Skepparna ansvarade också för att skaffa lasterna.

Under dessa tre månader färdades fartyget på Bottniska viken. För det mesta hämtade man livsmedel från Vasa och transporterade dem tillsammans med trävaror till hamnar på båda sidor om Vasa. Till Vasa transporterades framför allt ved, huvudsakligen till Vasa bomullsfabrik.

I Ilta Lindells dagboksanteckningar nämns att man under de tre månaderna hämtade 22 laster med varor och förnödenheter från Vasa.

Jag har ingen närmare information om Aallotars senare historia.

Med pappa på fartyget Ida-M

I familjens fotoarkiv finns fotografier där jag tillsammans med mamma år 1951 befinner mig ombord på fartyget Ida-M på väg till Sundsvall. Pappa arbetade då på detta fartyg. Det var ett litet motorfartyg som transporterade gods även till Finlands grannländer.

På ett av fotografierna står mamma och jag på fartygets däck och tittar mot Tankar fyrö. Det var som ett förebud om att familjen några år senare skulle flytta till denna fyrö under somrarna på grund av pappas arbete. Jag vet att pappa också arbetade på fartyget Merihaukka

Ohtakari

Min pappa Leo tillbringade sina första somrar på ön Ohtakari tillsammans med sin far Lennard ”Lenni” Lindell, som var lots, och sin farbror, lots Ernst ”Ensti” Lindell. Där hade de båda sina stugor där de övernattade, samt lotsstugan där lotsarna höll vakt över fartygen. På Ohtakari tog sig lotsarna ut till fartygen i sina egna båtar.

Redan som liten var pappa under vårarna och somrarna med lotsarna och arbetade med att ”remma”, det vill säga märka ut alla farleder till hamnarna i Himango och Rahja med de sjömärken som lotsarna själva tillverkade. På så sätt blev farlederna till Himango och Rahja välbekanta för honom redan under barndomen.

Intresserad av fiske redan som barn

Förutom sjöfarten väcktes hans intresse för fiske redan som barn på Ohtakari. Han var med sin far och lade ut nät och fortsatte att fiska under hela sitt vuxna liv. Även vintertid fiskade han med nät under isen.

Pappa var händig och kunde själv både tillverka och reparera nät. Pappa var också en skicklig kock. Hans fiskrätter var åtminstone mammas och min stora favorit.

Under somrarna hann han sällan ägna sig åt något annat än nätfiske på grund av sitt hektiska arbetsliv. Om lotsen inte var ute och lotsade, var han ”på fartygsvakt i lotsstugan”. Under de första åren hade lotsarna inga lediga dagar på ön under sommaren, utan de arbetade utan avbrott. Arbetstidslagar fanns inte på den tiden.

Äktenskap

Min pappa Leo Lindell gifte sig våren 1946 med Aino Joensuu, en sju år yngre flicka från Himango kyrkby, som bodde i grannskapet.

Min mamma Aino var den näst yngsta dottern till handelsmannen Matti och Helmi Joensuu. I familjen fanns också söner, och föräldrarna hade efter kriget bara möjlighet att utbilda pojkarna. Min mamma hade också önskat få gå i handelsskola. När det inte blev möjligt efter kriget blev hon hemmafru. Före giftermålet hade hon dock arbetat i sin fars butik och på Kokkolan Pyörä. Mamma var också mycket händig och sydde alla kläder åt sina fem barn och åt sig själv.

Lotsarnas löner var i början av pappas lotskarriär låga i förhållande till arbetets ansvar och krav. Därför skaffade mamma, när barnen blev större, också lite extra inkomster. Övervåningen i det egnahemshus som familjen byggt i Ykspihlaja hyrdes ut under några år. När barnen hade blivit större började mamma sälja städredskap från dörr till dörr, bland annat fönster moppar och persienner, till privata hem. Pappa hjälpte till med monteringen. Dessutom arbetade hon under ett årtionde som Tupperware-demonstratör.

Lotselev

När pappas far Lennard Lindell gick i pension på Ohtakari fick pappa Leo börja där som lotselev. Lotsarna på Ohtakari var tvungna att ta sig ut till det fartyg som skulle lotsas i sina egna motorbåtar, oavsett om vädret var lugnt eller stormigt. De var skickliga sjömän. Därför köpte pappa redan som lotselev en båt av sin farbror, lots Ernest Lindell, för att kunna använda den vid lotsningen.

För att bredda sina kunskaper om farlederna sökte Leo Lindell sig som lotselev till Tankars fyrö. På den tiden krävdes, utöver praktisk utbildning som lotelev, också minst styrmans studier för att kunna få en lotsbefattning. Det var hans mål.

Sommaren 1954 ansåg pappa Leo att det var dags att skicka in sin ansökan till Sjöfartsstyrelsen. Han blev antagen till Raumo sjöfartsskola, där han hösten 1954 började sina studier med målet att avlägga styrmansexamen.

Familjen flyttar till Tankar

Familjen bestod, förutom Aino och Leo Lindell, av deras fyra minderåriga barn:Anna-Maija, 7 år Katariina, 5 år, Timo, 3½ år, Osmo, ½ år.

I början av juni 1954 gav sig familjen iväg från Himango, från Lestijokis mynning, i sin egen båt med hjälp av släktingar som följde dem på vägen.

Hela familjen – mamma, pappa och fyra barn – samt all utrustning som behövdes för sommaren fanns med i båten. Med detta skulle de klara sig hela sommaren på Tankar, där familjen hade fått en bostad med ett rum och kök i det så kallade Nautofonhuset.

Pappa hade redan arbetat på ön och ordnat allt som behövdes för familjens boende i förväg. På så sätt kunde familjen tryggt flytta till den för dem okända fyrön, där familjefadern var lotsaspirant med målet att utbilda sig till lots. Förhoppningen var naturligtvis att han efter att ha blivit behörig skulle få en fast lotsbefattning.

Sjöresan från Himango till Tankar

En vit, stadig öppen motorbåt med en Olympia-motor, som startades med vev, sattes i gång av den kraftfulla familjefadern och stäven riktades mot den steniga farleden från Lestijokis mynning mot Ohtakari. Farleden till Ohtakari hade under trettio års tid redan blivit mycket välbekant för honom.

Från Ohtakari tog man också med roddbåten ”Jolla”, som var fullastad med virke och andra nödvändiga saker för sommarhemmet och för att rusta upp bostaden.

Mikko Lindell berättade att den roddbåt som bogserades efter motorbåten hade börjat luta efter avfärden från Ohtakari och att en del av virket hade fallit överbord och drivit iland på Vattajas strand.

Därifrån hämtade de tolvåriga Mikko Lindell och Eero Sipilä senare ”Kalson” från spetsen av Vattajaudden och berättade att de gjorde en flaggstång av det. För ett barn var sjöresan från Ohtakari till Tankar lång. Resan tog faktiskt hela dagen.

Motorbåten var fullastad och den lilla roddbåten Jolla, som bogserades efter, var också fullastad med virke som måste dras efter båten. Motorbåten gick inte många knop i timmen. Ibland blåste det så mycket att man valde den rutt som låg närmast land. Att gå ut på öppet hav var inte aktuellt.

På den tiden fanns det bara en uppsättning korkflytvästar för vuxna i båten. Det blåste en del och havsvatten stänkte in i båten. Det kunde också komma en regnskur.

Pappa byggde en ställning av åror och mast och spände en segelduk över den. Under den kunde vi hålla oss torra och skyddade från vinden. Jag minns hur presenningen luktade av salt havsvatten och hur även ett skolbarn kunde ta sig en tupplur under den trygga båtfärden med pappa. Pappa hade utrustat båten med mast och segel ifall motorn skulle gå sönder. På pappas båt kände vi barn oss alltid trygga. Pappa visste hur molnen och farliga platser på havet skulle tolkas.

Han hade färdats på havet sedan barndomen och hade lärt sig vad en människa som färdas på havet måste kunna och känna till.

Så snart fyren började synas följde vi spänt med på hur resan framskred. Efter flera timmars båtfärd kom den öppna båten fram till målet. En liten vågbrytare gav skydd åt hela vår ganska stora grupp. Till höger, före kanalen in till hamnen, förundrades vi över ett stort båtskjul. På dess stora dubbeldörr hade en stor ankare målats. I övrigt var byggnaden röd. Pappa berättade att en stor sjöräddningsbåt förvarades där.

Sedan körde pappa motorbåten och den lilla båten in i hamnen. Hamnen låg skyddad från vinden. Där fanns en stor röd remmarbåt med vinschmast, en stor vit täckt motorbåt och ytterligare en stor röd täckt motorbåt. Det kan också ha funnits någon mindre båt som tillhörde lotsarna. Pappa visste var vår båtplats var och förtöjde vår båt där.

Framme på ön

Lotsarna på ön och Tapsa hade följt vår ankomst med kikare från lotsstugans fönster och mötte oss i båthamnen. Barnfamiljen med spädbarn togs vänligt emot. Pappa kände redan öns folk och presenterade sin familj för dem.

I den röda stugan bjöds vi på välkomstkaffe och barnen fick saft och kex. Man hjälpte säkert också till med att bära den stora mängden bagage till vårt kommande sommarhem, som låg alldeles intill fyren. Promenaden från hamnen till Nautofonhuset – sedd med ett barns ögon

För första gången gick jag från hamnen till den röda och vita fyren och såg för första gången öns byggnader med ett barns ögon. Senare lärde vi också känna människorna som bodde i stugorna och deras namn.

 

Pirttiluomas stuga

Lotsäldsten Ernsti Pirttiluoma och hans hustru Laura bodde i en liten, låg röd stuga längst inne i hamnen på en klippa. Den syntes direkt när man kom in i hamnen.

Santamaas stuga

Lotsen Aarne Santamaa och hans hustru Tyyne samt barnen Tapani, Pertti och Iiro bodde i den röda stugan direkt till vänster från hamnen.

Hermanssons stuga

Man kom till hamnen genom en smal kanal som sprängts genom berget. Ovanpå berget låg lotsbåtsföraren Hermanssons stuga.

Wikströms stuga

Till vänster framför oss från hamnen syntes en stuga i en och en halv våning. Den tillhörde lotsen Valter Wickström och hans hustru Ethel samt barnen Marita, Monika och Inger.

Kauppis stuga

Till vänster låg lotsen Hugo Kauppis och hans hustru Susannas lilla ljusa stuga.

Kalskelas stuga

Där fanns också lotsen Kalskelas och hans hustru Maijas stuga, där även barnen Anna-Maija och Sirkka bodde.

Fyrvaktarnas radhus och fyrmästarens stora hus

Sedan kom de vitmålade statliga byggnaderna. Först låg fyrvaktarnas rad hus till höger och till vänster fyrmästarens stora hus.

Lotsstugan

Lotsstugan låg till höger om huvudstigen.

Ishus, bastu och två uthus

Efter fyrmästarens hus kom ishuset och bastun på höger sida samt fyrbacken med sina övriga servicebyggnader. På fyrbacken delade sig stigen på båda sidor om fyren och fortsatte åt vänster och höger.

Säiläs stuga

Lotsaspirant Aatos Säiläs och hans hustru Sointus röda stuga låg till vänster.

Marjamaa stuga

I slutet av den vänstra stigen låg lotsen Toimi Marjamaas och hans hustru Ainos röda stuga, där även barnen Kirsti och Heimo bodde.

Framför oss stod den röda och vita fyren

Vid slutet av stigen som gick åt höger syntes ett ganska stort organge gult hus. Det var dit vi skulle. Där kom vi fram till gårdsplanen där vi skulle bo den sommaren och eventuellt under flera kommande somrar.

Promenaden från båthamnen upp till fyrbacken kändes lång för ett barn, men där syntes det orange gula huset. Det hade höga, breda betongtrappor och järnräcken som gav ifrån sig ett lite skrämmande klunkande ljud när man kom åt dem med foten eller på annat sätt. Från trappan till sommarhemmet kunde man se åt alla håll och också långt ut över havet. På gården fanns en vedbod, ett utedass och en källare av betong som var full med vatten och därför var en skrämmande plats för barnen.

Familjeliv på ön

Familjen fann sig utan större problem till rätta i den nya miljön – åtminstone kändes det så för ett barn. Ur barnets perspektiv rullade livet bara på från dag till dag. Det fanns många andra familjer och barn på ön.

Matbåtarna kom två gånger i veckan. Från lotsstugan ringde föräldrarna till affären och lämnade en lista på det som saknades. På eftermiddagen kom båtarna med en kartong full med matvaror. Matbåtarna var samma båtar som låg i hamnen. Den röda täckta båten var lotsarnas båt och den vita täckta båten hörde till fyrsidan. När vi blev lite äldre gick vi och mötte matbåtarna. Förutom matleveranser transporterade båtarna också öns invånare och deras gäster.

Alös kor

Under hela 1950- och 1960-talen kom varje sommar en fiskarfamilj från Öja, familjen Alö. De tog alltid med sig två mjölkkor i sin båt. Korna betade överallt där det fanns färskt gräs och något ätbart.

Även ”glidminor” blev välbekanta för barnen. Man kunde springa och plötsligt halka i färska komockor. Korna mjölkade så bra att öborna varje dag kunde köpa färsk komjölk från öns andra ända, alltså från ”landsidan”. Familjen Alö fiskade också med ryssjor i närheten av ön.

Vår egen vita träbåt

Vår egen trygga motorbåt gjorde det möjligt för familjen att göra utflykter till de närliggande öarna när pappas arbete tillät det. Vi gav oss iväg med båten till grannöarna, med matsäck och nät ombord.

Pappa hittade drivved som hade spolats upp på öarnas stränder och tog med den hem i båten. På så sätt fick vi ved till uppvärmning och matlagning. På de närliggande öarna fanns hallon och blåbär som vi plockade. Mamma, som var skicklig i köket, gjorde hallonsylt och vi njöt av den tillsammans med hennes hemlagade kräm. Mammas blåbärspaj fick oss barn att med stor entusiasm plocka bär.

Mammorna tvättade kläder på västsidan vid ”Bykstranden”, som var trygg för barnen eftersom stranden var långgrund. Vid stranden kokades tvätten i en gryta och sköljdes i havet.

Dimma

Somrarna under barndomen var varma, och det kändes som om dimma och dis steg oftare än nu. När dimman plötsligt kom gav man på den tiden fartyg i närheten information om öns läge genom att skjuta skott med fem minuters mellanrum. Det kändes obehagligt, särskilt på nätterna, eftersom vi bodde alldeles intill platsen där skotten avfyrades.

För oss barn var det förstås roligt att efter skjutningarna leta efter de färgglada trådarna från dynamiten i terrängen. Vi lärde oss snabbt att fläta dem till nyckelringar och andra små hantverk.

Pappa söker till sjöfartsskolan

När den första sommaren på Tankar med familjen tog slut i augusti 1954 skickade pappa Leo in sin ansökan till sjöfartsskolan.

Han började en krävande utbildning för att, efter att endast ha gått folkskola med förkortad lärokurs, utbilda sig till styrman vid Raumo sjöfartsläroverk. I breven till mamma berättade han hur svårt studierna till en början kändes när han bara hade folkskole bakgrund. Han fick ändå snabbt grepp om studierna. Med hjälp av sina studiekamrater lärde han sig matematik snabbt, och språkstudierna tyckte han var trevliga och intressanta.

Trots detta var pappa, som var far till en stor familj, tvungen att klara styrmans klassen samtidigt som han ständigt bar på oron för familjens försörjning och för hur mamma skulle klara sig hemma med fyra barn. Av breven framgår att de matpaket som skickades hemifrån var nödvändiga.

I ett brev gladde han sig åt att hyresvärden i det rum där han bodde som inneboende hade lovat att använda telefonen om någon ringde, och att de skulle hämta honom till telefonen. Jag minns att mamma då och då gick till mormors hus i närheten för att ringa till pappa.

Den vuxne studerande var tvungen att själv betala för sina studier, sin mat och sitt boende. På något sätt måste han få det att gå ihop. På den tiden var det också svårt att få lån för studier.

Oceanfart

Efter sjöfartsskolan fortsatte pappa som lotsaspirant på Tankar. En lotsbefattning blev ledig, men man ansåg att pappa saknade erfarenhet av oceangående fartyg. Därför gav han sig följande höst ut på Atlanten som styrman på det 100 meter långa fartyget Brettenham. Fartyget gav sig ut över Atlanten utan last och höststormarna överraskade fartyget.

Pappa berättade att fartyget, för att undvika ett skeppsbrott, var tvunget att gå via Azorerna och Bermuda. Dessutom var det ett långsamtgående ångfartyg. Pappas oceanfärd varade i flera månader. I hans minnen var denna resa kanske en av de mest krävande resorna i hans liv.

Fartyget drev flera sjömil bakåt och åt sidan med vågorna när motorns kraft inte räckte till, och man var rädd att fartyget skulle gå sönder. Oceanfärden slutade ändå lyckligt. Pappa fick lön för arbetet och på något sätt lyckades han också skicka pengar hem till familjen.

När pappa kom hem före jul efter den flera månader långa arbetsresan hade han med sig exotiska frukter och många julklappar till oss alla. Och framför allt fanns tacksamheten över att pappa hade återvänt hem från det stormiga havet. Återseendet hade varit efterlängtat, hoppfullt och högtidligt.

Pappa får en fast lotsbefattning

Kort efter oceanfärden fick pappa en fast lotsbefattning. På så sätt fortsatte han traditionen från Lindells fars släktgren och blev den fjärde generationen i lotsyrket. Pappa arbetade som lots på Tankar fram till sommaren 1977 och gick i pension vid 60 års ålder.

Familjen fick köpa Haralds stuga

Vi tillbringade fyra somrar i det tidigare nautofonhuset på Tankar och väntade på att Haralds ljusa stuga i en och en halv våning, som Harald ägde ännu som pensionär, skulle komma ut till försäljning. På den tiden skulle stugan säljas eller överlåtas för en mycket liten summa till den nya lotsen.

Eftersom lotsningen var koncentrerad till ön ansågs det önskvärt att lotsarnas familjer också skulle bo på ön under somrarna. Lotsarna arbetade också utan lediga dagar.

Sommaren 1958 kom stugan ut till försäljning och då hade vår familj redan fem barn. Det yngsta barnet, Tuomo, var då två år. Stugan bestod av två rum på nedervåningen, ett rymligt kök och en kammare samt två separata låga sovrum på övervåningen. Vi tyckte mycket om den.

Stugan var tillräckligt rymlig för en familj med fem barn och var dessutom i relativt gott skick. Pappa ville ändå renovera den och göra den lite varmare. Väggarna tätades, spisen byttes ut och en kamin installerades. Även fönstren på övervåningen byttes så småningom. Ett skåp som täckte trappan upp till vinden revs och en öppen trappa till vinden byggdes. Det fanns hela tiden små och större saker att göra.

Stugan hade inget eget utedass, så pappa byggde snabbt ett närmare stugan. Redan den första sommaren byggde pappa en bastu på gården och en förrådsbyggnad. När ”bykstranden” låg långt från den nya stugan byggde vår händige pappa en tvättmaskin åt mamma av ett ämbar. Vi barn fick hjälpa mamma genom att veva den.

Stigarna förr och nu

På den tiden gick stigarna nästan alltid från stuga till stuga. Det var naturligt att gå tvärs över gårdarna till fyren, lotsstugan och hamnen.

Nu är situationen annorlunda eftersom öns ändamål har förändrats och lotsverksamheten så småningom helt har upphört på ön. Stugorna är nu privata och eftersom turismen har vuxit kraftigt på ön är det viktigt att man går längs de markerade stigarna.

Lotsverksamheten utvecklas snabbt

När pappa började som lots på Tankar 1956–1957 utvecklades också lotsverksamheten och sjöfarten snabbt. Fartygstrafiken och transporterna till sjöss ökade och utvecklades. Fartygen blev allt större. Därför behövdes modernare båtar och fler kutterförare för att transportera lotsarna ut till fartygen, och man satsade mer på säkerheten.

Fartygen blev större och farlederna måste muddras. Så småningom togs farleden närmast Tankar helt ur bruk för lotsverksamheten. Lotsarna transporterades allt längre ut till fartygen och hämtades därifrån tillbaka till ön.

En modern lotsstuga byggdes på ön och fyren elektrifierades. Lotsbåtshamnen byggdes ut och farleden dit muddrades.

Så småningom började lotsverksamheten styras från andra håll och lotsarnas familjer tillbringade endast sin fritid på ön. Efter hand kom även lotsarna att omfattas av någon form av arbetstidslagstiftning.

Pensionsåren på Tankar

När pappa gick i pension 1977 var han 60 år. Lotsverksamheten styrdes då redan från Vasa.

Under de första pensionsåren blev han tillfrågad om att arbeta som kapten på bogserbåtar i hamnen, och han tog på sig sådana uppdrag i viss utsträckning.

Efter pappas pension fortsatte mina föräldrar att aktivt tillbringa somrarna på Tankar. Vi barn fick tillsammans med våra familjer också tillbringa sommarlov i barndomens skärgårdsmiljö. De äldsta av barnbarnen – sammanlagt hade de 14 barnbarn – fick under somrarna tillbringa underbara sommardagar på ön tillsammans med sina mor- och farföräldrar. Pappa hade hela tiden en båt som gjorde det enkelt för familjen att ta sig till och från ön. På ön fanns också olika roddbåtar, med vilka man rodde ut till näten eller lät barn och barnbarn lära sig ro.

Pappa och mamma fick under många år njuta av ett aktivt och friskt öliv med sommarstugan, fiske och båtliv.

De var aktiva öbor.

Pappa reparerade kyrkans kors och mamma plockade blommor till Tankar kyrkan. De var också aktiva i verksamheten vid Yxpila kyrka.

Pappas fartyg och båtar

Den första motorbåten som familjen färdades med från Himango till Tankar hette Joutsen.

Den andra träbåten, som var delvis täckt, fick namnet Aallotar 2.

Den tredje, täckta båten med aluminiumskrov, fick namnet Aallotar 3.

Det var pappas sista båt och den köpte våra föräldrar först efter att pappa hade gått i pension.

Segelfartyget, galeasen, hette Aallotar 1.

Det var fartyget som pappa ägde tillsammans med sin kompanjon och som också berättas om i denna minnesskrift.

Pappas egna erfarenheter av segelfartyg, hans skicklighet med trä och hans praktiska hantverksskicklighet syns i att han tillverkade segelfartyg i miniatyr och restaurerade flera kyrkskepp i Österbotten.

Åt sin familj byggde han själv ett egnahemshus där pappa Leo och mamma Aino fick leva fram till sin död.

Mina föräldrar Aino och Leo Lindell fick fortsätta tillbringa somrar tillsammans på Tankar ända till sina sista somrar. Fisket var inte längre möjligt, men ännu sommaren före sin död kunde de tillbringa några dagar på ön.

Mamma Aino dog i en snabbt framskridande sjukdom hemma i Ykspihlaja mitt i sommaren 2003. Pappa Leo Lindell dog följande vår, 2004, också hemma i Ykspihlaja i april, när den tidiga våren hade fört flyttfåglarna till gården där de kvittrade och sökte boplatser.

Leo Lindell

Leo Lindell var till sin natur positiv, vänlig, hjälpsam, lyssnande, humoristisk och glad samt samvetsgrann och ärlig. Dessutom hade han många praktiska färdigheter. Förutom inom sjöfarten var han skicklig som snickare.

Som pappa var han pålitlig och trygg samt omtänksam och mån om sin familj. Hans förhållande till alkohol var kompromisslöst. Han var helt nykter när det gällde alkohol, eftersom han hade sett vilka skador alkoholen kunde orsaka. Men valet var också en del av hans livsåskådning.

Under sina sista levnadsår frågade jag honom en gång vad som hade varit det bästa i hans liv.

Han svarade:”Det bästa tiden i livet har varit när barnen föddes och bodde hemma. Familjelivet har varit den bästa tiden!” Familjelivet var också mammas bästa tid.

Mammans dikt

”Det lilla hemmet vid havet”

Vi kom från det öppna havet,
vi två – vi öppnade dörren,
steg in.
Ett litet hem – här –
glädjen bubblade upp inom oss.

Igen kom vi – vi två.
Ge oss ditt skydd.
Så ofta har du gett oss det,
vårt lilla hem vid havet –
du har blivit oss kärt.

Var är de fem –
de kom så ofta.
De flög bort – ungarna
Det lilla hemmet vid havet
längtar efter dem.

Dessa fem små ungar
byggde sina egna små hem.
Där bor de nu –
det lilla hemmet vid havet
längtar efter dem!

Jag är tacksam över att jag föddes som deras barn och fick uppleva havet och en trygg barndom.

Jag är tacksam för alla de 72 år då jag har fått tillbringa mina semestrar och somrar tillsammans med min familj på Tankar!

Skrivet 24.6.2026

Anna-Maija Voutilainen

Leo Lindells dotter

Källor

• Pappas berättelser, nedtecknade av dottern Anna-Maija
• Resedagboken från Aallotars resa 1945, Ilta Lindell
• Lindells släktträd
• Intervju med pappa i tidningen
• Intervju med Mikko Lindell
• Dikt av Aino Lindell
• Fotografier från Aino Lindells album
• Samt boken Anna-Maijas första steg – en liten människas biografi, sammanställd av mamma Aino