Eero Huima/ Jörgen Sumell

Artikkel bild: Häävieraita / Bröllopsgästerna

På svenska

Sotaväen jälkeen pääsin Fraktmannin liikkeeseen autonkuljettajaksi. Ajoin ensin paketttiautolla erilaisia tavarakuljetuksia, kiertueteatterimatkoja ja orkesterikuljetuksia. Myöhemmin Fraktmann möi auton minulle ja jatkoin ajoa itsenäisenä autoilijana. Se auto jouduttiin aikanaan romuttamaan Hillin korjaamolla, kun pula-aikana siihen ei saanut renkaita.

Ostin Ruotsista uuden ”bensa-Volvon”, jolla ajoin kuusi vuotta, muun muassa muuttokuormia jopa Ruotsin puolelle saakka. Myöhemmin ostin Biskopilta Vitsarista lavattoman kuorma-auton alustan, johon sitten hankittiin lava. Minulla on ollut yhteensä kahdeksan uutta autoa, joista viimeisimmän myin Naantaliin, missä se lienee vieläkin käytössä.

Suven aika saarella 

Isoisäni Artur Sumell (1872-1935) oli majakanvahti Tankarissa. Isoäitini Erika (1871-1950) asui isoisän kuoleman jälkeen Tankarissa meidän perheemme kanssa. Isän Gerhardin työn vuoksi, hänkin oli majakanvartija, vietimme yleensä kaikki kesät Tankarin saarella. Synnyin huhtikuussa ja jo ensimmäisenä kesänä olin saaressa ja siitä eteenpäin lapsuuden kaikki kesät. Paitsi majakan henkilökunta Tankarissa asuivat kesäisin myös toistakymmentä luotsia sekä kalastajat.

Entisestä mökistämme Tankarissa on jäljellä enää kivijalka. Mökki sijaitsi lähellä majakkaa eli valtion omistamassa saaren pohjoispäässä. Eteläinen osa saaresta kuului öjalaisille – lähinnä kalastajille. Mökkiin sijainti oli kätevä, sillä kun äidillä oli ruoka valmiina, hän heilutti portailla isälle majakkaan valkeaa liinaa ja isä tiesi tulla alas syömään.

Mökin toisessa päässä puksutti pari dieselkonetta ja vaikka pakoputket johtivatkin ulos, tuli joskus häkäsavua meidänkin puolellemme. Koneilla saatettiin ilmoille se kumiseva ulina, joka sumussa ilmaisi laivoille saaren sijainnin. Samoin saatettiin myös ampua varoituslaukauksia.

Isä teki oman veneen, jossa oli bensamoottori keulassa. Siinä oli se huono puoli, että kun ohjasin sitä perästä, sain yleensä kaikki moskat päälleni.

Kuva: Äitini Senni o.s. Wiklund Öjasta ja isäni Edvin Gerhard vihittiin Tankarin kirkossa vuonna 1927, ja häitä juhlittiin Tankarissa.

Bild: Min mor Senni f. Wiklund från Öja och min far Edvin Gerhard vigdes i Tankar kyrka 1927 och bröllopet firades på Tankar.

Ruoka ja muu talous 

Saarella oli kesäisin pari lehmää, pieniä perunamaita oli sekä tietenkin runsaasti kalaa; joko itse pyytäen tai ostamalla saaren kalastajilta. Kaloja saatiin joko aivan rannasta tai noin sadan metrin päästä, esimerkiksi varppamaalla — siikaa, silakoita, simppuja ynnä muuta. Kananmunien sijasta käytettiin keväisin vesilinnun munia. Tästä huolimatta täytyi mantereelta noutaa ruokaa ja muitakin tarvikkeita. Venekunta lähti noin kerran viikossa tavaran hakuun. Ajettiin Suntia Pakkahuoneenkadun kohdalla olevalle ”markkinapaikalle”, josta kukin lähti toimittamaan asioita ja määräajan kuluessa kerääntymin paluumatkalle. Samalle paikalle Suntissa myös kalastajat toivat kalansa myytäväksi.

Polttopuut saatiin yleensä vanhoista laivoista sekä rantaan ajautuneista irtotukeista.

Kaikki talousvesi otettiin merestä, siinä keitettiin ruoka ja siitä keitettiin kahvit. Sadevesi luonnollisesti otettiin talteen. Saarella oli kaivokin, jossa kesällä pidettiin myös maitohinkkejä, ettei maito happanisi.

Tarkastuksia

Oulusta tuli tarkastaja kerran vuodessa. Yleensä tiedettiin hänen tuloaikansa ja kaikki olivat kunnossa hänen saapuessaan. Olivathan asiat yleensäkin siellä kunnossa, vaikka ei olisi tarkastuksia ollutkaan!

Ihme kyllä hukkumistapauksia en muista olleen yhtään. Läheltä piti -tilanteita kylläkin. Muistan kerran, kun kaksi kalastajaa pelastettiin myrskystä. Toisella oli mukana pyssy, jolla hän hälytti apua. Oma sisarenikin oli kerran lähellä hukkumista.

Sairastapauksia en muista, eihän lapsi pane sellaista merkille. Itseltäni meni kerran kaksi varvasta sijoiltaan. Isä vei kiireesti kaupunkiin Långhedille, joka pani ne paikalleen. (Långhed oli tunnettu kokkolalainen ”kansanparantaja”, jäsenkorjaaja.)

Yleensä lapset saivat liikkua saarella melko vapaasti. Varoitukset koskivat yleensä ainoastaan merta.

Saaren asukkaita

Talvella saaressa olivat vain majakkamiehet, pari-kolme. Luotsit tulivat erikseen Ykspihlajasta tarvittaessa. Lisäksi saarelle tuli talvisin hylkeenpyytäjiä, jotka asuivat laivoissaan nykyisen öljylaiturin luona ja kävivät niiltä käsin hylkeenpyynnissä. Hylkeen traania keitettiin rannassa.

Talvella kauppareissut tehtiin pitkäjalaksisella kelkalla. Muistan kerran, kun jäähän oli tullut niin leveä railo, ettei kelkalla päässyt yli. Meidän piti yöpyä pienessä saaressa ja aamulla oli sen verran pakastanut, että päästiin railon yli jatkamaan kauppareissua. Hyvällä tuulella ei tarvinnut kuin vähän jarrutella ja oltiin nopeasti Suntin suussa tai Ykspihlajassa.

Saarella ei ollut kovin suuri eläinkanta — linnustoa lukuun ottamatta. Siellä juoksenteli jäniksiä ja joitakin kauriita. Käärmeitä en nähnyt koskaan. Asukkailta oli kissa sekä muutama keväällä sinne rahdattu lehmiä. Nekään eivät yleensä saaneet liikkua vapaasti.

Kuva: Majakka ja talo, kuten ne näyttivät 1920–1930-luvuilla, jolloin vanhempani ja ennen heitä myös isovanhempani asuivat siellä. Ns. sumusireenitalossa.

Bild: Fyren och huset som det såg ut på 1920 – 1930 – talet då mina föräldrar och före dem även mina farföräldrar bodde i. Det s.k dimsignalshuset.

Painovoima pyöritti valoa 

Majakan huiput, joissa valo ja prismat olivat, pyöri hammasrattaiden avulla. Majakassa oli seinän sisäpuolella suojattu tila, jossa punnukset roikkuivat vaijerin varassa. Punnukset vedettiin veivin avulla ylös, ja punnusten laskiessa vaijeri pyöritti hammasratasta saaden lyhdyn pyörimään. Eri päivinä majakka valaisi eri tavalla riippuen säästä. Pilvisellä ilmalla ja sumussa valoa tarvittiin pitemmän ajan. ”Kellon vetäminen” oli kuitenkin tehtävä muutaman päivän välein. Ennen kuin ollaan majakassa ylhäällä, on kiivetty 122 askelmaa ja siitä huippuun prismojen luo vielä 9 askelmaa lisää. Tulihan sitä isällä työmatkaa, vaikka asuimmekin lähellä majakkaa! Majakan valona oli kaasuvalo. Majakanvartijat kantoivat raskaat kaasupullot ylös. Mitään hissiä ei tietenkään ollut. Prismat pestiin noin 

kerran vuodessa ja ne peitettiin, kun majakka ei ollut käytössä. Se oli yleensä talvet sammuksissa.  Mikäli laivan tiedettiin olevan tulossa, majakkaa käytiin erikseen sytyttämässä. 

Majakka maalattiin ulkoa muutaman vuoden välein maalauskelkkaa käyttäen. Sähköt saatiin majakkaan 1962, kun sinne hankittiin aggregaatti. Sähkökaapeli laskettiin isolta kelalta merenpohjaan Ykspihlajasta Tankariin ajatellen uutta luotsiasemaa. joka valmistui 1975.

Kirkonmenoja ja korttia

Jumalanpalveluksia saarella pidettiin vain silloin tällöin. ”Virkamiehet” perheineen elivät keskenään ja kalastajat keskenään. Heidän välillään ei juurikaan ollut yhteiselämää. Juhannuksena oli kuitenkin yleensä yhteiset juhlat. Kokkoja ei tietenkään saanut majakkasaarella polttaa. Hyvällä ilmalla laulettiin ja tanssittiin ulkona, huonolla säällä luotsituvassa, missä oli gramofoni ja pieniä pöytiä. Siellä myös juotiin yhteiset kahvit, alkoholia ei juuri näkynyt.

Luotsituvassa pelattiin lisäksi erilaisia pelejä, mm. pidroa, kokkolalaisten omana korttipelinä. Setäni Paul Sumell, joka oli töissä vesilaitoksella, pelasi täällä käydessä sitä usein. Hän nosteli pelatessa aina mukavasti olkapäitään. Hänen vaimonsa Helmi, omaa sukua Elg, oli Ähtävältä, ja kova kiroilemaan. Paul-setä kuoli nuorena.

M/S Marienborg 

M/S Marienborg oli viisimastoinen moottoripurjealus, jonka pituus oli lähes sata metriä. Siinä oli kaksi Scania-moottoria. Se rakennettiin Yhdysvaltojen länsirannikolla Washingtonin osavaltion Tacoman kaupungissa vuonna 1917. Teettäjä oli norjalainen laivanvarustaja C. H. Hansen. Alus rakennettiin Oregon-mäntylaudasta (douglasinkuusen nimitys kauppatavarana). Myöhemmin laiva joutui tanskalaisen omistukseen laivanvarustaja Heinkelille. Aluksen norjalainen nimi ”H.Christian Hansen ” muutettiin Henkielin  vaimon Marian mukaan Marienborgiksi. Korjanuskunnostus suoritettiin Englannin Portsmouthissa.

Tanskalainen Marienborg vei ensimatkallaan hiiltä Hullista Helsinkiin. Sitten tarkoituksena oli mennä tyhjänä Ykspihlajaan ja viedä propsilasti Etelä-Afrikkaan. 

Alus ei kannattanut

Laiva lähti Kokkolaa purjehtimalla sumussa. Näkyvyys oli kehno ja nopeus yhdeksän solmua. Ennen luotsin tuloa laiva kuitenkin ajautui Västerbådanin kallioluodolle Kallskärin pohjoispuolelle. Haaksirikko tapahtui 24.9. 1924 klo 10. Moottoreilla ei laivaa saatu irti. Seuraavana aamuna tuuli yltyi myrskyksi ja miehistö jätti laivan yöpyen hotellissa kaupungissa. Seuraavana päivänä kolme hinaajaa yritti irrottaa alusta, ja viimein yritettiin räjäyttää pohjakalliota. Marienborgin köli murti ja 15-henkinen miehistö jätti lopullisesti laivan. Koska onnettomuuspaikka oli selvästi sisääntuloväylän sivussa ja karikko aivan kuivalla maalla, epäiltiin, että karilleajo oli tapahtunut huolimattomuutta tai suorastaan tahallaan. Marienborg lienee ollut kannattamaton alus – ainakin taloudellisesti. 

Irtaimisto ja takila myytiin Yxpila Stevedoring co:lle, joka keräsi kaiken arvokkaan pois ja myi hylyn Sandmanille. Tämä räjäytti lopuksi rungon kappaleiksi. Myöhemmin laivan jäänteet ajautuivat myrskyssä Kallskärin rantaan.

Myös yksityiset ihmiset kävivät keräilemässä laivasta muistoja, heidän mukanaan myös isäni Gerhard Sumell. Hän toi kotiinsa kannesta irrotettuja ikkunaprismoja, yhden pitkulaisen ja yhden kanttisen. Nämä prismat lahjoitti Jörgen Sumell keväällä 1992 G. Sumellin perikunnan puolesta GSF:lle. Toisen kanttisen prisman lahjoitti keväällä 1999 rva Margit Hellman. Prismat ovat kesäisin nähtävillä Mustakarin eteishallin näyttelyssä. 

Yxpila Stevedoring osti Marienborgin hylyn ja vei sieltä takilan ja irtaimiston. Sitten se myi hylyn Igor Sandmanille 6575 markan hinnasta. Myöhemmin hylystä varastettiin paljon tavaraa. Olihan jo laivan rakennusmateriaali arvokasta. Oregon pine on kovaa mäntyä. Lisäksi hylystä irtosi pultteja ynnä muuta tavaraa. Talvella hylylle ajeltiin jopa autolla hamstrausreissuille.  Asiasta nostettiin muutama varkaussyytekin. Meilläkin on kotitalossa jotakin tavaraa. 

Olin neljävuotias käydessäni ensimmäisen kerran isän kanssa katsomassa Marienborgin hylkyä. Silloin se oli vielä yhtenä palana, mutta hajosi pian kolmeen osaan.

Autoilija Jörgen Sumellin isä Gerhard (1891- 1978 ) oli majakanvartija. Äiti Senni ( s.Wiklund, 1908 – 1944 ) synnyinkoti oli Öjassa. Jörgen Sumellin puoliso Doris on omaa sukuaan Cygnell. Lisäksi perheessä varttui kolme lasta. 

Jörgen Sumellin lapsuus sujui Öjassa, kesät Tankarissa. Aikuisikänsä hän on asunut ja työskennellyt Kokkolassa. Jörgen Sumell tunnetaan myös musiikkimiehenä, erityisesti kuorossa laulaminen on hänelle mieluista. 

Eero Huima jututti Jörgen Sumelliä ja kirjoitus on julkaistu Kokkolan seuran kirjassa Hame halki, pallo hukassa. Elämänkokemuksia 1900- luvun Kokkolassa. Kirja on vuodelta 2008. 

Kiitos Kokkola Seura ry, että saimme julkaista jutun Pro Tankarin sivustolla. 

Fyrvaktarens son berättar 

Efter militärtjänsten fick jag jobb som chaufför hos Fraktman. Till en början körde jag skåpbil och transporterade olika varor, turnerande teatersällskap och orkestrar. Senare sålde Fraktman bilen till mig, och jag fortsatte som självständig företagare. Så småningom var jag tvungen att skrota bilen på Hillis verkstad, eftersom det under bristtider inte gick att få tag på däck.

Jag köpte en ny ”bensin-Volvo” i Sverige, som jag körde i sex år och använde bland annat för flyttlass, jag körde till och med över till Sverige. Senare köpte jag en lastbilsram utan flak av Biskop i Vittsar, och vi skaffade sedan ett flak till den. Totalt har jag haft åtta nya bilar, och den senaste sålde jag till Nådendal, där den förmodligen fortfarande är i bruk.

Sommarliv på ön

Min farfar Artur Sumell (1872–1935) var fyrvaktare på Tankar. Min farmor Erika (1871–1950) bodde kvar på Tankar med vår familj efter farfars död. Eftersom min far Gerhard också var fyrvaktare tillbringade vi i regel alla somrar på Tankar. Jag föddes i stan i april, och redan min första sommar var jag på ön – och så fortsatte det varje sommar under hela min barndom. Förutom fyrens personal bodde även ett tiotal lotsar och fiskare på Tankar under sommaren.

Av vår gamla stuga på Tankar finns nu bara grunden kvar. Stugan låg nära fyren, på den norra delen av ön som ägdes av staten. Den södra delen av ön tillhörde öjaborna, främst fiskare. Stugans läge var praktiskt – när mamma hade maten färdig, stod hon på trappan och vinkade med en vit duk mot fyren, så att pappa visste att det var dags att komma ner och äta.

I den ena änden av stugan stod ett par dieselmotorer och dunkade. Även om avgaspiporna ledde utomhus, kom det ibland os in till oss. Motorerna skapade det dova tjut som i dimma varnade skeppen om öns läge. Motorerna kunde också användas för att avfyra varningsskott.

Pappa byggde en egen båt med en bensinmotor i fören. Nackdelen var att när jag styrde den från aktern, fick jag oftast all smuts och skräp över mig.

Mat och hushållning

På ön fanns det sommartid ett par kor, små potatisland och naturligtvis gott om fisk – antingen genom eget fiske eller så kunde man köpa av öns fiskare. Fisken fångades antingen direkt vid stranden eller ungefär hundra meter ut, till exempel genom varpning – sik, strömming, simpor och annat. På våren användes sjöfågelägg istället för hönsägg. Trots detta behövde vi hämta mat och andra förnödenheter från fastlandet. En båtbesättning for ungefär en gång i veckan för att hämta varor. Färden gick genom Sundet till ”marknadsplatsen” vid Packhusgatan, där alla skötte sina ärenden och samlades vid en bestämd tid för hemresan. På samma plats i Sundet sålde även fiskarna sin fångst.

Brännved fick vi vanligtvis från gamla fartyg och lösa stockar som drivit iland.

Allt hushållsvatten hämtades från havet – det användes både till matlagning och till att koka kaffe. Regnvatten samlades naturligtvis upp. På ön fanns också en brunn, där vi förvarade mjölkkannor på sommaren för att mjölken inte skulle surna.

Inspektioner

En inspektör kom från Uleåborg en gång om året. Oftast visste man i förväg när han skulle komma, och allt var i ordning vid hans ankomst. För övrigt var saker och ting oftast i gott skick även utan inspektioner!

Konstigt nog minns jag inte att det någonsin skett några drunkningsolyckor, även om det var nära ögat ibland. Jag minns en gång när två fiskare räddades ur en storm. Den ena hade ett gevär med sig, som han använde för att larma på hjälp. Min egen syster var också nära att drunkna en gång.

Sjukdomsfall minns jag inte – sådant lägger ett barn inte märke till. Däremot minns jag att jag en gång fick två tår ur led. Min far förde mig snabbt till stan, till Långhed, som satte dem på plats igen. (Långhed var en känd ”klöuvryckare ” i Gamlakarleby.)

I allmänhet fick barnen röra sig fritt på ön. De enda varningarna gällde oftast havet.

Öns invånare

På vintern bodde bara ett par, tre fyrvaktare på ön. Lotsarna kom vid behov från Yxpila. Dessutom kom säljägare till ön om vintern och bodde i sina fartyg vid den plats där oljepiren nu ligger. Därifrån for de ut på säljakt, och sältran kokades på stranden.

Under vintern gjordes handelsresorna med långmedade slädar. Jag minns en gång när en ränna i isen var så bred att vi inte kunde ta oss över. Vi var tvungna att övernatta på en liten ö, och på morgonen hade det frusit så pass att vi kunde korsa rännan och fortsätta resan. När vinden var gynnsam behövde vi knappt göra mer än att bromsa lite, så var vi snabbt framme vid Sundets mynning eller i Yxpila.

Det fanns inte särskilt många djur på ön – bortsett från fåglar. Några harar och ett par rådjur sprang omkring där. Ormar såg jag aldrig. Öborna hade katter, och varje vår fördes några kor ut till ön. De fick dock oftast inte röra sig fritt.

Tyngdkraften alstrade ljuset

Fyrens topp, där ljuset och prismorna fanns, roterade med hjälp av kugghjul. Inuti fyrens vägg fanns ett skyddat utrymme där vikter hängde i en vajer. Vikterna vevades upp för hand, och när de sedan sjönk ner, drev vajern kugghjulen, vilket fick lyktan att rotera.

Olika dagar lyste fyren på olika sätt beroende på vädret. Vid mulet väder och dimma behövdes ljuset under längre tid. ”Uppdragning av klockan” måste dock göras varannan eller var tredje dag. Innan man kom upp i fyren, behövde man klättra 122 trappsteg och sedan ytterligare 9 steg upp till prismorna. Det blev en rejäl arbetsväg för min far, trots att vi bodde nära fyren!

Fyrens ljus var en gaslykta. Fyrvaktarna bar de tunga gasflaskorna uppför trapporna – någon hiss fanns naturligtvis inte. Prismorna tvättades ungefär en gång om året och täcktes över när fyren inte var i bruk. Vanligtvis var den släckt under vintrarna. Om det var känt att ett fartyg var på väg, gick man särskilt upp för att tända fyren.

Fyren målades utvändigt med några års mellanrum med hjälp av en målarsele. Elektricitet fick fyren 1962, då ett aggregat anskaffades. En elkabel lades från en stor rulle på havsbotten från Yxpila till Tankar, med tanke på den nya lotsstationen som stod färdig 1975.

Gudstjänster och kortspel

Gudstjänster hölls på ön endast sporadiskt. ”Tjänstemännen” med sina familjer levde för sig och fiskarna för sig. Det fanns knappast något umgänge dem emellan. På midsommaren ordnades dock oftast en gemensam fest. På en fyrö fick man naturligtvis inte tända brasor. Vid vackert väder sjöngs och dansades det utomhus, och vid dåligt väder samlades man i lotsstugan, där det fanns en grammofon och små bord. Där drack man också kaffe tillsammans – alkohol förekom knappast alls.

I lotsstugan spelades även olika kortspel, bland annat pidro, som är en speciell kortlek i Karleby. Min farbror Paul Sumell, som arbetade vid vattenverket, spelade ofta detta när han besökte ön. Han brukade alltid rycka lite på axlarna när han spelade. Hans fru Helmi, född Elg från Esse, var däremot känd för sitt svärande. Paul gick bort i unga år.

M/S Marienborg

M/S Marienborg var ett femmastat motorsegelfartyg, nästan hundra meter långt. Det hade två Scania-motorer och byggdes 1917 i Tacoma, Washington, på USA:s västkust för den norska redaren C. H. Hansen. Fartyget var konstruerat av Oregonfuru (Douglasgran i handelsterm).

Senare fick fartyget en dansk ägare, redaren Heinkel. Dess ursprungliga norska namn, ”H. Christian Hansen”, ändrades till Marienborg efter Heinkels hustru Maria. Renoveringen av fartyget genomfördes i Portsmouth, England.

Marienborgs första resa gick med kol från Hull till Helsingfors. Därefter skulle hon gå tom till Yxpila för att hämta en last med props (timmerstockar) till Sydafrika.

Förlisningen

Marienborg närmade sig  Karleby i dimma och seglade med en hastighet av nio knop. Sikten var dålig, och innan lotsen hann komma ombord drev fartyget upp på Västerbådan, ett skär norr om Kallskär. Förlisningen skedde den 24 september 1924 klockan 10.

Motorerna kunde inte befria fartyget från grundet. Nästa morgon tilltog vinden till storm, och besättningen lämnade fartyget för att övernatta på hotell i staden. Följande dag försökte tre bogserbåtar dra loss Marienborg, och slutligen försökte man spränga loss klippan under kölen. Men bordläggningen bröts itu, och den 15 man starka besättningen övergav fartyget för gott.

Eftersom förlisningsplatsen låg tydligt utanför infartsleden, och grundet var en fullt synlig klippa, misstänkte man att grundstötningen berodde på vårdslöshet eller rentav var avsiktlig. Marienborg lär ha varit ett olönsamt fartyg – åtminstone ekonomiskt sett.

Marienborgs öde

Fartygets inredning och rigg såldes till Yxpila Stevedoring Co., som bärgade allt värdefullt och sålde vraket vidare till Igor Sandman. Han sprängde slutligen skrovet i bitar. Senare drev rester av fartyget iland vid Kallskär då det stormade.

Även privatpersoner samlade minnen från fartyget – bland dem min far, Gerhard Sumell. Han tog hem två glasprismor från däck, en avlång och en fyrkantig. Dessa prismor donerades våren 1992 av Jörgen Sumell, på G. Sumells arvingars vägnar, till GSF. En annan fyrkantig prisma donerades 1999 av fru Margit Hellman. Prismorna visas sommartid i Mustakaris entréhall.

Yxpila Stevedoring köpte vraket och tog hand om riggen och inredningen. Sedan sålde de skrovet till Igor Sandman för 6575 mark. Senare stals en hel del från vraket, då dess byggnadsmaterial var värdefullt. Oregonfuru är ett hårt träslag, och dessutom fanns det bultar och andra delar att hämta. På vintern körde folk till och med bil ut till vraket för att samla material. Några åtal för stöld väcktes.

Även i vårt hem finns några föremål från Marienborg. Jag var fyra år gammal när jag första gången besökte vraket tillsammans med min far. Då var fartyget fortfarande intakt, men det bröts snart i tre delar.

Jörgen Sumells bakgrund

Bilföraren Jörgen Sumells far, Gerhard (1891–1978), var fyrvaktare. Hans mor Senni (född Wiklund, 1908–1944) kom från Öja. Jörgen Sumells hustru Doris är född Cygnell. Familjen hade tre barn.

Jörgen Sumell växte upp i Öja och tillbringade somrarna på Tankar. Som vuxen har han bott och arbetat i Karleby. Han är även känd som musiker – särskilt körsång ligger honom varmt om hjärtat.

Denna text bygger på en intervju av Eero Huima med Jörgen Sumell och publicerades i Kokkolan seuras bok Hame halki, pallo hukassa. Elämänkokemuksia 1900-luvun Kokkolassa från 2008.

Pro Tankar tackar Kokkolan Seura ry för tillstånd att publicera artikeln på vår hemsida.