Luotsin tyttären lapsuus – Anna-Maija Voutilainen o.s Lindell kertoo
Luotsin tyttären lapsuuden kesämuistoja Tankkarista
Anna-Maija Voutilainen f Lindell
Seitsemän vuotiaana Anna-Maija saapui vanhempiensa kanssa Tankkariin. Perhe tuli ensimmäisen kerran kesäkuun alussa omalla veneellä Himangalta. Vuosi oli 1954.
Ennen siirtymistään Tankariin isä Leo Lindell toimi Ohtakarin luotsina missä hänen esi-isät olivat luotseja jo kolmessa polvessa. Aluksi nuori perhe asui niin kutsutussa sumutorvitalossa. Talo sijaitsi korkealla majakkamäellä missä oli hyvä näkyvyys merelle.
Anna-Maijalla on hienoja muistoja ajasta, kun asuivat talossa ja koko perhe istui usein talon kivirappusilla. Äiti Aino, joka rakasti laulamista, lauloi usein lastensa kanssa. Laivat ohittivat saaren siihen aikaan hyvin läheltä joten rappusilta oli hyvä seurata laivaliikennettä. Vanha muistikuva lumoaa hänet. Laivat olivat paljon pienempiä kuin nykyisin ja siksi ne pystyivät käyttämään Tankarin lähiväylää. Oli erikoista seurata ohikulkevia vieraiden maiden laivoja.
” Siskoni kanssa opettelimme eri maiden lippuja,” Anna-Maija silmäilee vanhaa meriväylää jota nykyään ei enää käytetä.
Anna-Maijan perhe asui ensimmäiset vuodet niin sanotussa tyfoonitalossa.
Isä Leo tuli Ohtakarin luotsiasemalta Tankarin luotsiasemalle 1950 -luvun alussa. Anna-Maija ja hänen neljä sisarustaan saivat viettää lapsuuden kesät Tankarissa, koulun loppumisesta siihen että koulu taas alkoi. Vanhan talon rappusten kaiteesta kuuluu edelleen erikoinen, metallinen ääni. Kyse on samoista rappusista, vaikka ne ovat nyt sammalpeitteiset.
Luotsisatamassa oli myös luotsien veneet. Tässä Leo Lindellin ensimmäinen luotsausvene.
Ohtakarissa jokaisella luotsilla piti olla oma vene jolla luotsit itse menivät laivaan. Tankkarissa oli valtion järjestämä vene, jossa oli oma kuljettaja, jolla luotist vietiin laivoihin ja haettiin laivoista. Kuvassa Anna- Maija ja Osmo Lindell.
Ylpeä isästään
Majakkamäeltä oli lyhyt matka vanhaan luotsitupaan. Yhdessä muiden luotsilasten kanssa he viettivät tuvassa paljon aikaa. Vanha luotsitupa korvattiin myöhemmin uudella.
Luotsit olivat myötämielisiä ja antoivat lasten osallistua luotsituvan seurantaan. Lapset tiesivät, milloin laivoja oli tulossa, ja milloin laivoja piti luotsata sisään tai ulos. He saivat myös seurata meren tapahtumia isolla kiikarilla.
”Olin isästäni niin ylpeä. Erityisesti kun hän lähti suorittamaan luotsausta valkoisessa lakissaan,” Anna-Maija kertoo.
Kun he olivat pieniä, lakki oli valkoinen ja korkea. Siinä oli oma tunnistettava merkki. Myöhemmin luotsilakin malli muuttui suikkamuotoiseksi.
Luotsit pukeutuivat tyylikkäästi. He edustivat Suomea ja olivat usein ulkomaalaisten laivojen ensimmäinen kontakti suomalaisiin viranomaisiin. Siihen aikaan Erik Hermansson kuljetti veneellään luotsia laivalle. Anna-Maija, hänen sisaruksensa ja muut luotsilapset pääsivät kyytiin melkein säässä kuin säässä. Erään hyvin myrskyisän reissun jälkeen Anna-Maija ja hänen siskonsa päättivät, etteivät lähde enää mukaan, mutta kohta he olivat taas veneessä kohti laivaa.
”Olin isästäni niin ylpeä. Erityisesti kun hän lähti suorittamaan luotsausta valkoisessa lakissaan,” Anna-Maija kertoo.
Luotsi Leo Lindell tulossa laivaa luotsaamasta 1960 – luvulla.
Saaren lapset viihtyivät myös luotsisatamassa. Taustalla Meripelastusseuran venevaja.
Maitopolku
Anna-Maija Voutilainen muistelee lapsuutensa maisemissa perheen vanhimpana lapsena saamaansa vastuutehtävää päivittäisen maidon noutajana.
Haraldin mökki siirtyi luotsi Leo Lindellille vuonna 1957. Mökin väri vaalea beige ja valkoiset ikkunat ja nurkkalaudat. Pihalla Osmo, Timo ja Tuomo Lindell.
Pienestä asti, saaristoidyllin kasvattina, Anna-Maija on ollut kiinnostunut meriluonnon kasveista ja linnuista. Kana ja vesilintuja oli runsaasti saarella, kun hän oli pieni. Linnut nousivat yhtäkkiä lentoon varvikosta kun Anna-Maija oli maitoa hakemassa Ahlöltä. Joka kerta säikähti vaikka tiesi suunnilleen paikat missä linnut pesi.
Koska Lindellin perheessä oli enemmän lapsia, niin he saivat luvan ostaa 2 litraa maitoa päivittäin.
Vanhimpana Anna-Maija tehtävä oli hakea maitoa. Polku oli kapea ja katajaoksat naarmuttivat paljaita jalkoja. Usein hän haki maidon yksin mutta joskus hän sai seuraa. Muut perheet hakivat maitoa rantapolkua pitkin, mutta majakanmäeltä oli lyhyt matka kulkea polkua joka kulki keskellä saarta.
Anna-Maija näyttää vähän ennen majakkamäkeä sijaitsevaa kukkaniittyä. Kun äiti Aino alkoi huolehtia kirkosta niin hän poimi usein kukkia tältä niityltä. Luotsivaimot kokoontuivat säännöllisesti ja välillä he hankkivat jotakin yhteistä saareen, muun muassa kirkon hopeakyntteliköt ovat lahja luotsivaimoilta.
– Me lapset emme olleet mukana luotsivaimojen kokoontumisissa, Anna- Maija muistelee.
Muonavene
Ruokaa tuli saareen kaksi kertaa viikossa niin sanotusta muonaveneellä. Ruokaa tilattiin Ykspihlajasta kauppiaalta joka toimitti ruokatilaukset veneeseen juuri ennen lähtöä.
”Muonapäivät olivat viikon kohokohtia meille lapsille ja muonaveneen kulkua ja etenemistä seurattiin lasten keskuudessa tiiviisti. Juostiin rantaan kun vene oli edennyt Studesbergin kohdalle”
Muonavene toimi myös saarelaisten kulkuveneenä ja usein saareen odotettiin myös vieraita.
” Kerran viikossa äiti tilasi litran jäätelöä saareen. Nautinnot olivat pieniä, mutta ihania muistoja! ”
Pyykkiranta
Pyykkirannassa kesällä 1954 vasemmalta Anna-Maija, Katariina, Timo ja Aino Lindellin sylissä Osmo.
Saaren rannoilta löydettiin polttopuita, joita myös lapset etsivät. Tässä Osmo Lindell kantaa löytämäänsä propsia.
Anna-Maija Voutilainen muistelee lapsuutensa pyykkirantaa Tankarin Majakkasaaressa.
” Saarella ei ikinä ollut tylsää. Me keksimme kyllä aina jotain tekemistä. Leikkikavereita löytyi. Vanhan luotsituvan alapuolella olevassa poukamassa opin uimaan.”
” Pyykkiranta, lakanoiden ja vaatteiden pesua varten, sijaitsi länsirannalla, missä nyt on lintujen suojelualue. Ennen siellä eivät linnut pesineet. Meillä oli siellä iso musta pata, jossa lämmitettiin pyykkivettä. Kun äiti ja naapurin luotsivaimo pesivät vaatteitaan, niin me lapset leikimme kallioilla”.
Vaikka luonto muuten on muuttunut tosi paljon niin kivet ja kalliot ovat kuitenkin sama. Myös pyykkiranta. Se ei ollut saaren paras uimapaikka mutta kyllä sielläkin lapset mielellään kävivät uimassa.
Kun Anna-Maija oli kymmenvuotias, niin hänen isänsä osti Harald -luotsin mökin. Se sijaitsee luotsimökkien keskellä. Aino ja Leo Lindellin perheessä oli viisi lasta.
Luotsiperheet eivät asunneet saaressa ympäri vuoden. Suurin osa perheistä muutti saarelle koulujen päättäjäisten jälkeen keväällä. Ja muuttivat takaisin maihin koulun alkamisen aikoihin.
” Viihdyimme hyvin majakkamäellä, mutta muistan, miten hienolta tuntui saada oma paikka ja ikioma mökki. Niin kutsutusta sumutorvitalosta muistan sen metelin, kun toisesta päästä taloa räjäytettiin dynamiittia sumussa kulkijoille äänivaroituksia. Me lapset kerrättiin sitten niitä lankoja jotka lensi räjähdyksessä.
Isän tyttö
Vanhimpana lapsena Anna-Maija sai olla isänsä kanssa hommissa. Hän muistaa että isä Leo otti kerran työkseen majakkamäen talojen maalaamista oman työn oheella. Eräänä kesänä Anna-Maija auttoi isää niin kutsutun jääkellarin skrapaamisessa ja maalaamisessa. Nykyisin kellarin puupaneelit ovat purettuja, joten kiviseinät näkyvät.
Jääkellarin seinältä löytyy teksti: Kiitollisena lapsuuden kesistä Tankarissa. Allekirjoittajana on Pro Tankar-yhdistys, jota Anna-Maija oli mukana perustamassa 2000 -luvun alussa.
Isä Leon kanssa he keräsivät veneellä monesti propseja, joita ajelehti vedessä tai olivat rantautuneet. Vilkkaan uiton vuoksi ajopuita eksyi myös avomereen. Veneliikenteen vuoksi oli tärkeä kerätä ajelehtivaa puuta. Samalla he saivat käyttöpuuta omiin tarpeisiinsa.
”Pääsimme Tankkariin kahdella eri veneellä. Luotsiveneellä tai sillä veneellä, jota majakkatyöntekijät ajoivat. Luotsivene oli punainen ja toinen oli vaalea. Muistan, että majakan vene oli tilavampi ja siinä oli parempi kulkea. Sitä ajoi joko majakkamestari tai majakkavartija ”.
Äidillä ja isällä oli usein vieraita, Anna-Maija katselee Kallskäriin. Siellä näkyy vieläkin Marienborgin hylyn osia. ”Kävimme vieraittemme kanssa siellä. Meillä on sieltä kuva jonka isä taisi ottaa laatikkokamerallamme. Usein äiti kuvasi.”
Anna-Maija Voutilainen (os. Lindell) lukee kaksi äitinsä Aino Lindellin runoa. Runot on kirjoitettu Tankarin majakkasaaressa perheen asuessa siellä 1950-1960 -luvuilla.
Palaan mielelläni
Lapsuuskesiä Tankkarissa 1950 ja 60 -luvuilla viettäneet lapset kertovat, että luonto oli silloin niin erilainen, karu ja kivinen, ja siellä kasvoi hyvin vähän puita, lukuun ottamatta saaren pientä lehtoa.
Yhteistä kaikille Tankarin lapsille on rakkaus mereen.
Elämä kuljetti Anna-Maijan kauas Tankkarista ja Kokkolasta. Nykyään hän asuu Joensuussa, mutta joka kesä hän palaa saarelle. Anna-Maija ja hänen sisaruksensa jakavat vuoroja, jotta kaikki saavat viettää jonkun kesäviikon isä Leon ja äiti Ainon 1957 ostamassa mökissä.
Lindellin perhe veneretkellä Tankkarin lähisaaressa kesällä 1960. Anna-Maija, Timo, äiti Aino, Osmo, Katariina ja Tuomo.
Majakanportailla vasemmalta Heimo Marjamaa, Timo Lindell, Kirsti Marjamaa, ja takana oikealta Anna- Maija Lindell, Sirkka Kalskela ja Katariina Lindell.
Marienborgin hylyllä Kallskärissä kesällä 1959 – 60. Lindellin ja Paanasen perheet.
Som 7-åring kom hon i början av 1950- talet med sina föräldrar. Det var i juni 1954 som hela familjen kom första gången ut till Tankar från Himanka med egen båt. Pappa Leo Lindell var lots på Ohtakari innan han flyttade över till Tankar lotsstation. Leo Lindells förfäder tre generationer bakåt hade alla varit lotsar. Till en början bodde den unga familjen i det s.k ”Böulanhuset” uppe på fyrbacken. Därifrån har hon fina minnen av hur hela familjen satt på stentrappan och mamma Aino som tyckte om att sjunga, sjöng ofta med sina barn. Fartygen passerade helt nära holmen. Än idag fascineras hon av den synen då hon tänker på hur det var. Fartygen var betydligt mindre än dagens fartyg och farleden som går helt nära Tankar användes. Det var väldigt speciellt med de passerande fartygen från främmande länder.
– Med min syster försökte vi lära oss olika länders flaggor, berättar Anna-Maija och ser ut över farleden.
Stolt över sin pappa
Från fyrbacken var det också nära till lotsstugan där hon tillsammans med de andra lotsarnas barn tillbringade en hel del tid. Det var den gamla lotsstugan som senare ersattes av en ny lotsstation. Lotsarna var tillmötesgående och lät barnen ta del av det som hände i lotsstugan. Barnen visste när fartyg skulle anlända och lotsas in eller ut. De fick också titta i en stor kikare.
– Jag var så stolt över pappa. Speciellt då han for ut på uppdrag iklädd sin vita mössa, berättar Anna-Maija. Senare blev lotsmössans modell av båtmodell , men då hon var liten var den vit och hög med märke på.
Lotsarna var annars också stiligt klädda – de representerade Finland och var ofta den första myndigheten ombord på utländska fartyg. Erik Hermansson hette han som den tiden körde lotsen ut till fartygen och Anna-Maija och hennes syskon och de andra lotsbarnen fick ofta följa med i nästan vilket väder som helst. Hon kommer också ihåg en mera stormig färd då hon och hennes syster bestämde att aldrig mer. Men snart var de ombord igen.
Mjölkstigen
Ända sedan hon var liten och växte upp mitt i skärgårdsidyllen har hon intresserat sig för havsmiljöns växter och fåglar. Lite skrämmande var det med både och höns – och vattenfåglar som det fanns rikligt av då hon var liten. Hon skulle hämta mjölk från Ahlös i andra ändan av holmen och fåglarna flög oväntat upp ur enrissnåret. Hon blev skrämd fast hon visste var de brukade ha bon.
Eftersom Lindells var en större familj med flera barn så fick de köpa 2 liter dagligen. Anna-Maija som var äldst fick gå med mjölkhinken och ibland fick hon sällskap. Stigen var smal och enriset rispade de bara benen. De andra barnen hämtade mjölken via strandstigen men eftersom Anna-Maijas familj bodde vid fyren var det närmare att gå tvärs över holmen.
Strax innan man kommer upp till fyrbacken visar Anna-Maija ängen där de plockade blommor. Mamma Aino tog senare hand om kyrkan och såg till att där fanns blommor och att det var städat.
– Lotshustrurna hade gemensamma träffar och samlade ibland medel till olika saker på ön; bland annat till silverljusstakarna i kyrkan, berättar Anna-Maija. Men vi barn fick inte vara med på mammornas träffar.
Bykstranden
– Tråkigt blev det aldrig på holmen. Vi hittade nog alltid på något att göra. Det fanns också alltid någon att leka med. Simma lärde jag mej nedanför den gamla lotsstugan.
– Vår bykstrand, där vi tvättade lakan och kläder, låg västerut, det som nu är fågelskyddsområde. Då fanns det inte fåglar som häckade där. Vi hade en stor svart gryta som vi värmde upp vatten i . Medan mamma och lotshustrun från grannstugan tvättade kläder fick vi barn leka på klipporna.
Då Anna- Maija var tio år gammal köpte hennes pappa lotsen Haralds stuga som ligger mitt bland stugorna som omger lotsstationen. Familen Aino och Leo Lindell hade fem barn av vilka de två yngsta föddes då de hade fått egen stuga. Ingen familj med barn i skolåldern bodde på holmen året om utan de flesta kom på våren då skolorna slutade och for i land då skolorna började.
– Vi trivdes nog uppe på fyrbacken också men jag minns hur fint vi tyckte det var att få en egen plats och en egen stuga att vara i. I det s.k Böulanhuset var det mycket oljud vid dimma då man i andra ändan av huset sköt varningar för dem som färdades ute i dimman. Man samlade sedan den s.k sprängtråden och gjorde saker av trådstumparna.
Pappas flicka
Eftersom Anna- Maija är äldst var det ofta hon som i början var med sin pappa. Hon minns en sommar att pappa Leo hade lovat att måla en del av husen på fyrbacken och Anna-Maija kommer ihåg att hon var med och skrapade och målade den s.k iskällaren som inte mera har träpanel utan synliga stenväggar. På väggen till iskällaren finns ett plakat med texten: Tacksamma för barndomens somrar på Tankar. Som undertecknare står det Pro Tankar – en förening som hon i början av 2000 – talet var med om att bilda.
Med pappa Leo var hon med på många båtfärder då de samlade upp propsar ( massaved ) som flöt omkring. På grund av den livliga virkestransporten hände det att ved hittades också ute i havet. Det var viktigt att plocka upp veden som var på villovägar. Samtidigt fick man också bra ved för eget bruk av drivveden.
– Vi kunde komma ut till Tankar med två olika båtar. Den som lotsarna hade och den som fyrpersonalen hade. Den kördes av fyrmästaren eller av fyrvaktaren. Lotsarnas båt var röd och den andra ljus. Jag vill minnas att fyrpersonalens båt var rymligare och bättre att färdas med.
– Mamma och pappa hade ofta gäster, konstaterar Anna- Maija då hon ser ut över havet mot Kallskär där vrakdelar från Marienborg ännu kan skönjas. Vi har ett gammalt foto från Kallskär som vi besökte med våra gäster. Ofta var det mamma som fotograferade med vår lådkamera, pappa var så mycket borta.
Återkommer gärna
Alla barn som upplevde barndomens somrar på Tankar på 50 – och 60 talet påpekar att naturen var så annorlunda då. Det var kargt och stenigt och det växte väldigt lite träd med undantag för en liten lund. Gemensamt för barnen som växte upp då är att kärleken till havet består. Livet förde Anna- Maija långt bort från Tankar och Karleby. Hon bor numera i Joensuu men besöker Tankar fortfarande varje sommar och bor i samma stuga som pappa Leo och mamma Aino köpte på 50 – talet. Tillsammans med sina syskon delar de upp sommaren så att alla har möjlighet att tillbringa någon sommarvecka där.
Teksti, videot ja kuvat / Text, video och bilder: Kristina Klingenberg
Vapaasti suomeksi käännetty Helena Tornberg
Vanhat kuvat Anna-Maija Voutilaisen perheen albumista / Gamla foton med bildtexter från familjens fotoarkiv
