Arkea majakan juurella – Göran Wennman
Muistikuvia Tankarin saaresta
Göran Wennman
Göran Wennman on toiminut satamavoutina Tankarissa.
Kokkolan Meripelastajien kunniajäsen hän on vuodesta 2001.
Tankarissa hän toimi kutterinhoitajana vuosina 1982- 2004 ja on nykyjään eläkkeellä.
Kirjoitus on julkaistu Kokkola seuran kirjassa vuodelta 2008: Hame halki, pallo hukassa…elämän kokemuksia 1900-luvun Kokkolassa. Kirja on loppuunmyyty mutta voi saada antikvariaatista.
Tämä juttu pohjautuu Eero Huiman tekemään haastatteluun sekä Göran Wennmanin pitämään esitelmään Tankarin karikokouksessa vuonna 2001.
Olin noin kolmen kuukauden ikäinen, kun minut tuotiin saarelle ensimmäisen kerran. Synnyin maaliskuussa ja retki Tankariin tehtiin juhannuksena. Siellä sain nauttia lapsuuteni kesiä noin kymmenvuotiaaksi saakka. Saarelle muutti aina koko perhe isän pitäessä kuuden viikon kesälomansa. Asuimme vuokralla jossakin saaren pienistä kalastajamökeistä; monesti Sjöblomin ”saunassa”, joka tunnetaan nykyään Finskasin mökkinä – ennen sitä Huhta Birgerin mökki – saaren vanhin vuodesta 1768.
Tätini mies Elis Harald oli luotsina saaren luotsiasemalla, joten sain olla myös heidän luona vuosina 1945 – 1955. Heillä oli oma mökki, jonka nykyään omistaa Leo ja Aino Lindellin perikunta. Sisareni Inga oli Tankarissa enemmän kuin minä, koska hän oli Haraldin tytön Götan kanssa samanikäinen. Göta avioitui myöhemmin Torolf Borgin kanssa.
Ensimmäisistä vuosistani saarella minulla ei luonnollisestikaan ole paljon muistikuvia. Myöhemmiltä vuosilta muistan joitakin asioita; keitä ihmisiä täällä oli ja miltä Tankar näytti silloin. Luotseista tulee mieleeni ainakin Pirttiluoma, Santamaa, Kalskela, Vikström ja Mattsson. Siihen aikaan luotsit pitivät aina virkapukuja ja luotsirouvat hienoja mekkoja ja valkoista esiliinaa. Viikonloppuisin mökeissä pidettiin suursiivous. Kun se oli valmis, luotsin rouva laittoi kiireellä esiliinan eteensä, ja tuli katsomaan portailta, joko muut rouvat olivat valmiita. Kalastajista muistan Bodön, Ahlön, Brännbackan ja Nyfeltin, muutamia mainitakseni.
Kolme luotsia 1930 – luvulta; oikealla vanhempi Elis Harald, keskellä luotsivanhin Viktor Sundqvist ja vasemmalla nuorempi Elis Harald. Saaressa oli tosiaan kaksi Elis Haraldia ja se jota kutsuttiin nuoremmaksi oli tullut myöhemmin joten heitä ei kutsuttu iän mukaan vanhemmaksi tai nuoremmaksi.
Tre lotsar från 1930 – talet; från höger Elis Harald, den äldre, i mitten lotsålderman Viktor Sundqvist och till vänster Elis Harald, den yngre. På ön fanns alltså två lotsar med namnet Elis Harald men de benämndes inte den äldre och den yngre enligt ålder utan enligt vem som kom först i tjänst som lots till Tankar.
Tuulen tuivertamat mökit
Tankar oli entisaikaan paljon karumpi kuin tänä päivänä; puita oli tuskin lainkaan, vain paljaita kallioita ja kiviä, vähän heinää ja katajapensaita näiden välissä. Monta mökkiä on häipynyt ja kaikki venevajat samoin. Kalastajamökit olivat pieniä ja maalaamattomia, harmaita ja tuulen piinaamia. Venevajat, muistaakseni kuusi kappaletta, olivat rakennetut kivilaitureitten päälle. Laiturit johtivat ulos veteen. Siten pystyttiin ajamaan vene sisälle vajaan. Sehän oli hienoa, ettei aurinko pilannut silakkasaalista ennen kalojen suolaamista. Syksyllä pikkuvene nostettiin köysien varaan katon alle. Isolla veneellä ajettiin mantereelle.
Vieraat olivat erittäin harvinaisia, saattoi olla joku luotsi, joka oli tuonut jonkun sukulaisen tai lähituttavan. Kesän aikana täysin vieraat veneet voitiin kyllä laskea yhden käden sormilla.
Tankarissa oli myös karjaa. Alöt toivat tavallisesti kaksi lehmää kesäksi, mutta lampaita, sikoja tai kanoja ei koskaan tuotu. Alön vanha navettarakennus on vieläkin tallella, mutta nyt se on pieni mökki omistajana Fritz- Olle Slotte, monipuolinen kulttuurin ammattilainen. ( F-O Slotte kuoli v 2022 ).
Lihaa syötiin mitä syötiin, pääruoka oli kalaa. Leivontaan ynnä muuhun tarvittavat munat kerättiin lokkien ja muiden villilintujen pesästä. Munat haettiin keväisin ja säilöttiin lasivedessä. Maitoa meille riitti puolitoista litraa joka toinen päivä, vaikka meillä oli pieniä lapsia. Taloudet, jossa oli vain aikuisia saivat ainoastaan joka kolmas päivä lehmän antia. Ruokajuomana oli usein kotikalja.
Katajat kaapanneet alaa
Kymmenennen ikävuoteni jälkeen tuli saarella olooni tauko, kunnes 17 – 18 vuotiaana alkoi saaressa asuminen taas kiinnostaa. Kuljin silloin Tankarissa Kankkosen Erikin kanssa. Siitä lähtien olen varmaan käynyt siellä joka kesä. Vuodesta 1955 – 1970 kävin luodolla siis harvakseltaan. Elämä valui siellä hiljaa omaa rataansa. Venevaja häipyi toisensa jälkeen ja samoin joku mökki oli kadonnut maisemasta käymiskertojeni välillä. Vuonna 1975 löysin hieman hyljätyltä näyttäneen rantasaunan. Mökki oli siirretty paikoilleen 1930- luvulla saaren toiselta laidalta, nykyisen kahvilan yläpuolelta, kun Källströmin pojat Toffen ja Jörn olivat kaasupullon kokoisia. Toffe ei vielä osannut soutaa, joten hän piti perää Jörnin soutaessa kierroksen kerrallaan saaren kärjen ympäri uuteen paikkaan. Sain ostaa mökin myöhemmin Torolf Källströmiltä, minkä jälkeen olemme viettäneet perheeni kanssa kesät mökillä.
Saaren vihreä puoli oli rehevöitynyt lapsuuteni ajoista, puita oli kasvanut aika lailla ja katajapensaikot olivat vallanneet lisää alaa. Olin töissä Outokummulla useita vuosia, mutta ” laitoshoito” ei sopinut minulle, siksi hakeuduin ” avohoitoon ”. Vuodesta 1982 olen työskennellyt luotsiasemalla kutterinhoitajana.
Kuvasta Göran tunnistaa tätinsä Hildur Harald oikealla ja lapsista edessä;toinen lapsista oikealta on siskoni Inga Wennman (Granvik) ja serkkuni Göta Harald (Borg) ja Anna- Lisa Hermansson (Salin).
Från bilden känner Göran igen sin moster Hildur Harald längst till vänster och barnen framme är den andra från vänster hans syster Inga Wennman (Granvik) och kusinen Göta Harald (Borg) och Anna- Lisa Hermansson (Salin).
Kalastajat viljelijöitä
Kalastajan puoli oli täysin ruotsinkielinen. He olivat maanviljelijöitä; heillä oli Larsmossa tai Öjassa pieni maatilkku. Kun miehet menivät saareen kalastamaan, naiset jäivät yleensä maihin. Kaikki vesi oli merivettä, kahvikin keitettiin. Siihen aikaa väkeä oli saaressa paljon nykyistä enemmän ja niin kuin aikaisemmin totesin puustoa paljon vähemmin. Kalastajilla oli keväällä telineissä verkkoja ja rysiä kuivumassa. Kalapaikoille kuljettiin moottoriveneillä. Kalapaikat olivat Nygrund, Kredens ”katettu pöytä”, Ny Kredens, Råberg ja mentiin sitä aina Mäntälle ja Pankille saakka. Trullögrund eli täysin omaa elämäänsä.
Jokaisen mökin kalastuspaikka oli tarkasti nimetty, esimerkiksi Bodöllä oli rysäpaikka eteläpuolella. Pyyntivälineinä oli etupäässä rysät, verkkokalastus on tullut vasta myöhemmin. Rysä saattoi olla monta viikkoa kerralla pyynnissä. Kesällä se otettiin vain kerran tai kahdesti pois vedestä, pestiin, värjättiin ja pantiin ulos telineille kuivumaan.
Heti aamulla kiikaroitiin pyyntipaikalle, näkyykö lokkiparvi. Silloin tiedettiin, että nyt on saalista. Etupäässä saatiin silakkaa, jota pakattiin tynnyrit täyteen ja suolattiin. Osa saalista vietiin rantaan torille ostosmatkojen yhteydessä. Siikaakin saatiin; silloin oli vielä puhtaat vedet, joten siika nousi mantereen rantaan asti Trulleviin, Harrbådaan ja Gråsälsbådaniin. Siihen aikaan ” roskakalaa” ei pyydyksissä näkynyt ollenkaan.
Hylkeenpyytäjiä kulki näillä vesillä aina Vaasan eteläpuolelta saakka, pohjoisesta tulivat puolestaan lohtajalaiset. Jos he tulivat saarelle, he yöpyivät veneissä. Useimmiten pyytäjät eivät malttaneet tulla pois pyyntipaikoilta, hehän eivät olleet täällä kauan. Tavallisesti pari päivää riitti, heikot jäät ja huonot kelit ajoivat pyytäjiä eteenpäin. Metsästäjiä Tankarissa ei ollut. Mökkiläisten sekä kalastajien sekä toisaalta ”Kruunun” eli valtion viranomaisten välillä oli tarkka raja. Valtion puolella asui luotseja ja majakkahenkilökuntaa; siihen aikaan majakkamestari ja kaksi majakanvartijaa. Luotsit asuivat suurimman ajan Tankarissa. Jos pian oli tulossa luotsaus ulos, he jäivät Ykspihlajaan. Silloin väylä kulki Repskärin länsipuolelta.
Toripäivänä maihin
Toripäivänä, kerran tai kaksi viikossa, muutama henkilö meni saaresta luotsien yhteisellä veneellä maihin. Ostoslistat olivat pitkiä. Niiden mukaan hankittiin kaikille tuomiset kaupasta. Siihen aikaan saaressa oltiin hyvin pitkälle omavaraisia. Se mitä syötiin, oli kalaa merestä, vähän maitoa, lisäksi perunaa ja jonkin verran suolaa; siinä se oli ja vähän jauhoja silloin tällöin. Kalaa oli ” kahdeksana päivänä” viikossa paistettuna, savustettuna ja soppana, jossa keitettiin kalaa ja perunaa samalla kertaa yhdessä.
Lautaseinät
Mökkimalli oli yksinkertainen; lautaeteinen, jossa oli verkkoja ja muita tavaroita, ja yksi huone, jossa oli nurkkatakka ja kaksoislaverisänky, pieni pöytä ikkunan edessä ja nurkassa avohylly ruokatavaroita varten. Parhaissa taloissa oli kaksoislaveri päällekkäin, jolloin oli neljä nukkumapaikkoja. Jossakin mökeissä saatettiin nukkua myös avovintillä, mutta yleensä mökit olivat niin matalia, ettei sisälläkään voinut seistä aivan suorana.
Uimapaikkoja oli oikeastaan kaksi, Toinen oli hiekkaranta satamassa, toinen oli etelä-lounaassa Fellmanin ranta; siellä oli iso suojaisa poukama. Uimaan lähti aina suuri joukko lapsia ja yleensä joku vanhempi tuli vuorollaan mukaan.
Juhlat kalastajien puolella olivat aina raittiita. Väkeviä ei käytetty, sillä suuri osa perheistä oli uskonnollisista syistä alkoholia karttavia absolutisteja. Luotsien puolella saatettiin joskus maistella luotsattavista laivoista saatuja juomia.
Väylämerkit kohdilleen
Tankarissa asuttiin pitkälle syksyyn. Kun laivaliikenne sitten pysähtyi, tehtiin vielä ennen saarelta poistumista korjauksia seuraavaa vuotta ajatellen; reimarit kunnostettiin, samoin paikkoja muutenkin varustettiin talven varalta. Kevään puolella hyvissä ajoin ennen kuin laivaliikenne alkoi, rustattiin paikat taas kevätkuntoon, yli kaksisataa viittaa, loistot ja kaikki muut vastaavat saatettiin toimintakelpoiseksi ja omille paikoilleen. Joka viitalla oli rannalla kaksi ” jänistä” merkkiä, joiden mukaan viittaa saatiin kohdilleen; oikea sijainti tarkastettiin vielä luotaimella. Uudet väylät tehtiin trallaamalla määrätyssä syvyydessä vedetyillä määrätyn levyisellä tangolla. Trallausvehkeessä oli lippuja pystyssä niin, että kun tuli matalaa, lippu kaatui.
Keväällä ja syksyllä jalkineina käytettiin kumiteräsaappaita, mutta luotseilla oli varsinkin luotsaamaan mentäessä nappaskengät ja tiukka, tumma virkapuku. Oli ihmeellistä, ettei luotseille sattunut merellä mitään oikein vakavia onnettomuuksia. Ilmeisesti koulutus oli niin hyvää, että hommat osattiin hoitaa oikein ja turvallisesti.
Majakan loiston lisäksi laivoja ohjattiin sumussa myös laukaisemalla tykinlaukauksia tai dynamiittipanoksia paikantamisen helpottamiseksi. Silloin navigointi perustui näköön ja kuuloon. Tankari (alkuaan Tankokari) on saanut nimensä majakkamäen kiviröykkiöstä. Pitänee myös paikkansa, että kasa pieneni, kun majakkaa rakennettiin 1889. Majakan, muiden rakennusten ja tarvikkeiden huolto kuului ”luontaisetuihin”. Valtio osti maalit ja tavarat, henkilökunta hoiti työt. Asuinmökit olivat harmaat.
Majakasta ehkä museo
Nykyisin navigointi on täysin elektronista ja majakka on käynyt laivaliikenteelle tarpeettomaksi. Uuden maston tultua oli alun perin tarkoitus poistaa majakasta rumentavat laitteet viikon sisällä.
– Sitä viikkoa ei ole vieläkään tullut. Sähkövoimajohdot majakasta on kuitenkin poistettu, joten sinne uskalletaan turistejakin päästää. Ensimmäisen kerran yleisöä päästettiin taas ylös kesällä 2005 pari kertaa.
Monta huonetta käsittävää vanhaa luotsitupaa majakan pohjoispuolella suunnitellaan yleiseksi käyntikohteeksi, Hankkeilla oleva pieni merenkulkumuseo esittelisi saarta ja satamaa eri aikakausilta. Yhteen huoneeseen rakennetaan luotsitoimintaa ja toiseen merenkulkua esittelevä näyttely.
Majakka mäki on muutenkin hyvin mielenkiintoinen alue jopa ainutlaatuinen, sillä melkein kaikki rakennukset ovat säilyneet. Jotkut ovat ehkä hieman maalin tarpeessa. Ainoastaan vanha luotsiasema on joutunut luovuttamaan paikkansa uudelle asemalle, joka otettiin käyttöön 1975, ja sitten iso kivikasa samalla mäellä.
Erilaisia veneitä
Veneitä oli kolmenlaisia; luotsihenkilökunnalla oli valtion vene, luotsikutteri laivaliikenteeseen ja sitten vielä luotsien porukalla omistama vene, se ei ollut valtion omistuksessa. Sillä ajettiin kaupunkiin, kun käytiin muonavarastoa täydentämässä. Majakkahenkilökunnan oma moottorivene oli erikseen.
Kirkonmenoja oli kerran tai kaksi vuodessa. Pappi tuli silloin mantereelta pitämään jumalanpalvelus. Joka mökillä oli kirkossa oma paikkansa, joka oli merkitty puumerkillä. Pyhäpäivin kylä vanhin luki ja selitti Raamatun sanaa, sekä laulettiin virsiä. Hartauteen osallistuminen oli käytännössä pakollista. Lattialaudat olivat aikoinaan osaksi irrallaan, pojat kävivät sisällä oleskelemassa ja katselemassa. Myöhemmin laudat naulattiin kiinni, mutta vielä sinne jäi isoja rakoja josta saatettiin tiirata seinien tauluja.
Kutterinhoitajana Tankarissa Göran Wennman ei aina päässyt samalla menopelillä laivoja vastaan tai hakemaan luotseja laivoilta pois. Sekä kutteri ja nopeakulkuisempi luotsivene ehti tulla tutuksi sekä myös hydrokopteri ja moottorikelkka talvisin.
Som kutterskötare på Tankar så måste Göran Wennman växla mellan olika farkost; förutom lotskuttern användes också en mera snabbgående båt samt hydrokopter och motorkälke vid behov på vintern.
Majakka valtion tontilla
Tankarin pohjoisen puolen omistaa Suomen valtio ja se oli Suomen Merenkulkulaitoksen hallinnassa. ( Nykyään Metsähallituksen ). Siellä sijaitsee majakka ja luotsiasema. Eteläinen osa kuuluu aikoinaan Kort- nimiselle tilalle Öjasta, mutta kunta vaihtoi sittemmin omistusoikeuden itselleen. Vuonna 1969 Öja yhtyi Kaarlelan kuntaan ja samalla majakkasaari vaihtoi omistajaa. 1977 yhdistyivät sitten Kaarlelan kunta ja Kokkolan kaupunki. Jo seuraavana vuonna silloinen kaupunginjohtaja Esko Lankila teki ”maihinnousun” saareen. Saaristolaiset olivat asettaneet delegaation ottamaan vastaan kaupunginjohtajan, uuden omistajan edustajan. Esko Lankila astui hyvin nöyränä maihin ja hän jopa polvistui vastaanotto- delegaation naisille, joita olivat rouvat Ingeborg Brännbacka ja Betty Kankkonen.
Vuonna 1982 elvytettiin hyvin vanha traditio. Saaren asioita hoitamaan valittiin karitoimikunta. Sitä johti satamavouti. Ensimmäisenä virkaan valittiin kaupunginjohtaja Esko Lankila. Karikokousten perinnettä on jatkettu vuosittain. Sitä johti satamavouti. Ensimmäisenä virkaan valittiin kaupunginjohtaja Esko Lankila. Karikokouksen perinnettä on jatkettu vuosittain. Esko Lankila viihtyi hyvin Tankarissa satamavoutina. Yhdessä Birger Huhtan kanssa hän huolehti, että saarelle saatiin vierastupa. Sen lahjoitti Backuksen perikunta Öjasta. Tuvan ovet olivat aina auki venekansalle. Vierailijat saattoivat syödä eväänsä katon alla ja mahdollisesti kuivaamaan vaatteita, ja pientä korvausta vastaan myös yöpymään. Toiminnan alkaessa ainoastaan meripelastusyhdistyksen alus Seiskari oli katsastettu henkilöliikenteeseen ja se ajoi muutama tilausristeilyjä saareen. Lähinnä tilaajat olivat firmoja ja yhdistyksiä. Alus oli katsastettu 20 matkustajalle. Tarjoilusta vastasi yhdistyksen naisosasto.
Kaupunginjohtaja Esko Lankilalle Tankar saari oli tärkeä alusta asti kun suuri osa saarta siirtyi kaupungin omistukseen. Tässä kuvassa myös Birgit Eriksson Kokkolan kaupungista.
Stadsdirektör Esko Lankila tillsammans med Birgit Eriksson från Karleby stad i samband med att staden tog över två tredjedelar av ön av Karleby landskommun vid sammanslagningen.
Harvinainen hyljemuseo
Birger Huhta alkoi herätellä ajatusta museon perustamisesta Tankariin. Syystalvella lennätettiin sitten hyljevene saarelle merivartioston isolla helikopterilla. Roottorin kehittämä valtava ilmanpaine lennätti silloin Huhdan saunan katon taivaan tuuliin. Vuosina 1986- 1987 kerättiin aineistoa hyljemuseoon. Sitä saatiin lähinnä lahjoituksina eri puolilta.
Savusauna saarelle rakennettiin 1986, ja pari vuoden kulutta piispa Olavi Rimpiläinen vihki uuden veriastuvan käyttöön. Kaikki rakennukset olivat kotiseutumuseon hallinnossa. Vierailijat tulivat silloin tilausristeilijällä ja hyvin pieninä ryhminä eivätkä vieraat sanottavasti liikkuneet saarella. Meripelastusseuran naisosasto hoiti kaiken tarjoilun paitsi karikokouksen yhteydessä, jolloin saaristoneuvoston naiset vastasivat maukkaasta kalakeitosta.
Säännöllinen matkustajaliikenne Tankariin alkoi vuonna 1988, jolloin Vidar Blomqvist alkoi liikennöidä vesibussi m/s Arkipelag:lla. Vierastuvan ovet olivat avoinna kaikille, ainoastaan uuden tuvan keittiö oli lukossa. Vuonna 1989 Sundströmin tytöt perustivat Cafe Tankarin, jolloin tavallaan alkoi ” kaupallinen kausi” saaren historiassa.
Vuosina 1991–1998 liikenteen hoiti Karl Svenfelt vesibussilla Kristinalla, ja yhä enemmän alkoi kävijöitä liikkua saaren poluilla. Vuosikymmenen puolessa välissä Cafe Tankar oli monena vuonna Betty Kankkosen hoidossa.
Meripelastusseuran MS Seiskari oli myös Göranille tuttu koska hän oli aktiivinen Meripelastusseurassa ja on seuran kunniajäsen. Seura teki myös paljon retkiä jäsenten perheiden kanssa.
Sjöräddningens MS Seiskari var också bekant för Göran som var aktiv inom Sjöräddningssällskapet och är föreningens hedersmedlem. Sällskapet gjorde också utfärder med medlemmarnas familjer.
Komissio kävi kylässä
Vuonna 1994 syvennettiin ja suurennettiin luotsivenesatama ja rakennettiin nykyiseen muotoonsa. Näin saarelle alkoi tulla myös vapaa-ajan veneilijöitä. Samana vuonna Euroopan unionin komissio vieraili saarella. Kokkolan kaupunki isännöi EU – seminaaria ja yhtenä iltana koko porukka kuskattiin luodolle. Professori Matti Klinge piti juhlapuheen; tämä oli tosi juhlallinen tilaisuus ja järjestelyt olivat mahtavat.
Vuonna 1996 aloitti Kokkolan Matkailu liikennöinnin Kokko Line:n Elbatar- aluksella. Vuonna 2000 siirtyi myös Cafe´ Tankar Kokkolan Matkailun hoitoon ja sen jälkeen krouvarin nimi oli Mikko Karekallas, syntyperäinen ” Tankarin intiaani ”. Koska Elbatarella oli suurempi matkustajakapasiteetti aikaisempiin aluksiin verrattuna ja vuorot lisääntyivät kasvoi myös turistien määrä. Ulkosaariston herkkä luonto alkoi todenteolla olla uhattuna suuren ihmismäärän aiheuttamasta rasituksesta. Nyttemmin liikenne hoidetaan MS Jennyllä, jolla on entisiin verrattuna vielä suurempi matkustajakapasiteetti. Matkustajamäärän kasvattamisessa alkavat tulla rajat vastaan ajatellen saaren herkkää luontoa.
Göran Wennmanin muistoon on jäänyt monta saaritapahtumaa. Yksi merkittävä oli EU-kommission vierailu saaressa 1994. Satama oli silloin ruoppauksen johdosta työmaa. Vieraat tuotiin saarelle kaljaasi Jakobstads Wapenilla.
Otaliga är de festtillfällen som Göran Wennman upplevt på ön. En sådan var EU- kommissionens besök på holmen 1994. Hamnen var då oåtkomlig på grund av muddring. Gästerna transporterades ut till holmen med galeasen Jakobstads Wapen.
”Kuin apinat häkissä”
Tankarin vakituiset kesäasukkaat ovat kyllä saaneet tottua saaressa ympäriinsä vaelteleviin turisteihin. Minulle sattui kerran, että istuessani omassa mökissäni syömässä kaikessa rauhassa kuului naisääniä ulkoa: ” Tuonne mun pitää kyllä kurkata”. Samalla näin kahdet kasvot ikkunassa ja kuulin: ” Herrajumala, seillä on mies!” Elikkä olo alkaa välillä tuntua kuin Korkeasaareen apinahäkissä. Matkailijoita ajatellen myös käymälöitä tarvittaisiin lisää.
Oppaitten toiminta on mielestäni hoidettu hyvin, mutta joskus ryhmät ovat niin suuria, että jotkut porukasta lähtevät vaeltamaan omiin päin. Heitä varten kulkureitit pitäisi merkitä nykyistä paremmin.
Työpaikallani luotsiasemalla olemme kylläkin säästyneet melko hyvin ” turistiryntäyksen” vaikutuksilta. Se onkin hyvä, sillä täällä on kesälomien aikana vain muutama luotsi ja meitä kutterinhoitajia on kaksi samaan aikaan töissä aina viikon tuureissa. Tankarista hoidetaan vuosittain noin 1100 luotsausta.
Saaren ensimmäinen vierastupa joka alkuun toimi erämaamökkinä ja oli kaikille avoin.
Öns första gäststuga som i början fungerade som ödesstuga och var öppen för alla.
Göran Wennman har fungerat som hamnfogde på Tankar.
Han är Karleby Sjöräddningssällskapets hedersmedlem från 2001.
Göran Wennman var kutterförare på Tankar 1982 – 2004 och är numera pensionär.
Artikeln är publicerad på finska i Kokkola seuras bok från 2008: Hame halki, pallo hukassa… livserfarenheter från 1900- talets Karleby.
Boken är slutsåld men kan köpas via antikvariat.
Artikeln grundar sig på en intervju som Eero Huima gjorde och på ett föredrag som Göran Wennman höll i samband med Tankarstämman 2001. Översättning från finska: Kristina Klingenberg.
Jag var ungfär tre månader när man kom med mig första gången till ön. Jag föddes i mars och fördes till Tankar kring midsommaren. Där fick jag njuta barndomens somrar fram tills jag var tio år. Till holmen flyttade vi alltid hela familjen då pappa hade sex veckor semester. Vi bodde på hyra i någon av öns små fiskestugor; ofta i Sjöbloms ” bastu ” , som numera ägs av Nanna- Lisa och Brage Finskas ( före det känd som Birger Huhtas stuga ). Stugan är öns äldsta från 1768.
Min mosters man Elis Harald var lots på öns lotsstation så jag fick också vara hos dem under åren 1945 – 1955. De hade en egen stuga, som numera hör till Leo och Aino Lindells efterkommande. Min syster Inga var mera på Tankar än jag för hon var jämnårig med Haralds dotter Göta. Hon gifte sig senare med Torolf Borg.
Från de första åren på ön har jag naturligtvis inte så många minnen. Från senare år kommer jag ihåg några saker; vilka mänskor som fanns här och hur det såg ut på Tankar då. Av lotsarna kommer jag ihåg Pirttiluoma, Santamaa, Kalskela, Vikström och Mattsson. Den tiden gick lotsarna i tjänstedräkter och lotshustrurna hade fina klänningar och vitt förkläde. Till veckoslutet storstädades stugorna. Då städningen var klar, satte lotshustrun på sig det vita förklädet och gick ut på trappan för att se om de andra var klara. Av fiskarna kommer jag ihåg Bodö. Ahlö, Brännbacka och Nyfelt för att nämna några.
Vindpinade stugor
Tankar var tidigare mycket kargare än idag; det fanns knappt några träd, bara kala klippor och stenar, lite hö och enriskbuskar mellan dem. Många stugor har försvunnit och alla båthus likaså. Fiskestugorna var små och omålade, gråa och vindpinade. Båthusen , jag vill minnas att de var sex stycken, var byggda på stenbryggor. Bryggorna gick ut i vattnet. På så vis kunde man köra in båten i båthuset. Det var bra så solen inte kom åt att förstöra strömmingsfångsten innan fiskarna saltades. På hösten lyftes den lilla båten upp under taket med hjälp av rep. Med den större båten körde man i land.
Det var väldigt ovanligt med gäster, det kunde vara någon lots som hämtade någon släkting eller bekant till ön. Helt obekanta båtar som kom till Tankar kunde man nog räkna på handens fem fingrar.
På Tankar fanns också boskap. Ahlöborna hämtade vanligen två kor till sommaren , men får, grisar och höns hämtades aldrig. Ahlös gamla fähus står kvar men nu är den en liten stuga som ägs av Fritz-Olle Slotte, en mångsidiga yrkesman inom kulturen. ( F-O Slotte dog år 2022, senare anmärkning).
Kött åt man någongång, huvudfödan var fisk. De ägg som behövdes till bakningen och annat samlades från måsar och andra vildfåglars bon. Man hämtade äggen på våren och bevarade dem i s.k glasvatten. Vi hade tillgång till en och en halv liter mjök varannan dag, fast vi hade små barn. De hushåll där det fanns bara vuxna fick endast var tredje dag mjölk. Som matdryck serverades ofta hemmagjord kalja.
Enrisbuskarna sprider sig
Efter att jag fyllt tio år blev det paus med vistelserna på ön, tills jag som 17- 18 åring började färdas till ön igen. Då färdades jag med Erik Kankkonen. Efter det har jag färdats till Tankar varje sommar. Men mellan åren 1955 – 1970 var besöken få. Livet gick sin gång. År 1975 hittade jag en lite övergiven strandbastu. Stugan hade flyttats dit på 1930-talet från öns andra sida ovanför nuvarande cafeét då Källströms pojkar var av en gasflaskas storlek. Den yngre Toffe kunde inte ännu ro , så han höll i rodret då Jörn rodde gång på gång runt öns spets till det nya stället med den gamla stugans stockar. Jag fick köpa stugan senare av Torolf Källström, och efter det har vi firat somrarna med familjen i stugan.
Öns gröna del hade blivit frodigare sedan min barndom, det hade vuxit upp träd och enriskbuskarna hade övertagit allt fler områden. Jag var i jobb på Outokumpu flera år men ”anstaltvården” passade inte mig, så jag sökte mig till ”öppenvården”. Från ock med 1982 har jag jobbat som kutterskötare vid lotsstationen.
Fiskarna ofta jordbrukare
Fiskarnas område var helt och hållet svenskspråkigt. De var ofta jordbrukare; de hade hemman i Larsmo eller i Öja. Då männen for för att fiska till holmen, stannade kvinnorna ofta i land. Allt vatten var havsvatten, också kaffet kokades i havsvatten. Den tiden fanns det mycket mera folk på ön och som jag tidigare sa så fanns det knappt några träd. Fiskarna hade näten och ryssjor på våren i ställningar för att torka. Till fiskeställena åkte man med motorbåt. Fiskeställen var Nygrund, Kredens ”dukat bord”, Ny Kredens, Råberg och man for också till Mäntä och Pankki. Trullögrund hade sitt eget liv.
Varje stugas fiskeställe var noggrant namngett, till exempel Bodös hade sitt ställe för ryssja på södra sidan om Råberget. Fiskeredskapen var i första hand ryssja, nätfisket kom först senare. Ryssjan var flera veckor i vattnet. På sommaren tog man upp den bara en eller två gånger för att tvättas, färgas och torkas.
Genast från morgonen tittade man med kikare om det syntes måsar. Då visste man att nu hade det kommit fisk. I första hand fick man strömming, som man packade i tunnor och saltade. En del av bragden förde man i land till torget i samband med inköpsresorna. Man fick också sik, då var vattnet ännu rent och siken steg ända i land till Trullevi, Harrbåda och Gråsälsbådan. Den tiden fick man ingen skräpfisk då man fiskade.
Säljägarna rörde sig kring dessa vatten ända från söderom Vasa, från norr kom lochteåborna. Om de kom till holmen övernattade de i båtarna. Ofta ville inte jägarna komma bort från fångstplasterna, så de stannade inte länge ifall de kom till holmen. Ofta endast ett par dagar, de svaga isarna och dåligt före fick jägarna att dra vidare. Andra jägare har det inte funnits på Tankar.
Mellan stuginnehavarna och fiskarna å ena sidan och ” Kronans ” eller statens tjänstemännens sida fanns en tydlig gräns. På statens område bodde lotsarna och fyrpersonalen; fyrmästaren och två fyrvaktare. Lotsarna bodde största delen av tiden på Tankar men om det inom en snar framtid skulle lotsas ut en båt så stannade lotsen i Yxpila. Då gick farleden västerom Repskär.
Resor i land
På torgdagarna, en eller två gånger per vecka, for några personer från ön med lotsarnas gemensamma båt i land. Butikslistorna var långa. Man hämtade allt som skulle till ön från butiken. Då var man ganska självförsörjande. Det som man åt var fisk från havet, lite mjök, potatis och lite salt; det var allt och lite mjöl då och då. Fisk åt man ” åtta dagar ” i veckan; stekt, rökt eller som soppa – man kokade fisk och potatis tillsammans.
Farstu med brädvägg
Stugmodellen var enkel, en farstu med brädväggar . I farstun fanns näten och andra saker och så hade stugan ett rum med öppen spis och dubbelsäng, ett litet bord vid fönstret och i hörnet hylla för matvaror. I en del stugor fanns två dubbelsängar på varandra, så att det blev fyra sovplatser. I en del stugor kunde man också sova på den öppna vinden, men ofta var stugorna så låga så att man inte ens inne kunde stå rak.
Det fanns egentligen två simställen. Det ena var sandstranden i hamnen och den andra var på sydvästra sidan vid Fellmans strand; där fanns en stor skyddad vik. En stor skara barn for alltid tillsammans och simma och turvis följde någon förälder med.
Festerna på fiskarnas sida var alltid nyktra. Där använde man inte starka varor eftersom en stor del av familjerna undvek alkohol av religiösa orsaker och de flesta var absolutister. På lotsarnas sida kunde man någongång smaka på de drycker man fick från fartygen som man lotsade.
Farledsutmärkningen på plats
Man bodde på Tankar långt in på hösten. Då fartygstrafiken sedan stannade, så gjorde man sedan innan man for bort från ön, reparationer med tanke på nästa år; remmarna reparerades, man förberedde också platserna för vintern. På våren i god tid innan fartygstrafiken inleddes rustade man upp platserna för sommaren. Mer än 200 remmare, lyktor och motsvarande gjordes funktionsdugliga och sattes på plats. Varje remmare hade på stränderna två ” harar” med vars hjälp man fick remmaren på plats. Den rätta positionen granskades ännu med ekolod. Nya farleder gjordes genom att tralla på ett bestämt djup med en stång vars bredd också var bestämt. Vid trallningen användes en flagga som föll alltid när det blev för lågt.
På våren och hösten användes stålförsedda stövlar, men lotsarna hade speciellt då de for för att lotsa knäppskor och en tajt, mörk tjänstedräkt. Det var underligt att det inte hände någon värre olycka i samband med lotsningarna. Tydligen var skolningen så bra att man kunde sköta sin uppgift rätt och tryggt.
Förutom med hjälp av fyrljuset så dirigerades fartygen vid dimma genom att man sköt kanonskott och genom dynamitsprängningar till hjälp för lokaliseringen. Då grundade sig navigeringen på syn och hörsel. Tankar har fått sitt namn för stenröset uppe på fyrbacken. Det stämmer också att stenröset minskade då fyren byggdes 1889. Att sköta om fyren, byggnaderna och andra tillbehör hörde till naturaförmånerna. Staten bestod på målfärg och material, personalen utförde arbetet. Stugorna var gråa.
Fyren som museum
Nuförtiden sköts navigeringen elektroniskt och fyren behövs inte för fartygstrafiken. Då den nya masten kom så var det meningen att de förfulande apparaterna på fyrens utsida skulle tas bort inom en vecka.
– Den veckan har inte ännu kommit. Elkraftledningarna har dock tagits bort från fyren, så man vågar låta turister besöka fyren. Första gången fick besökare gå upp igen våren 2005 ett par gånger.
En byggnad med flera rum på fyrbackens norra del har man planer på att göra till besöksmål. Planer finns på ett litet sjöfartsmuseum också, där ön och hamnen skulle presenteras från olika tidsepoker. I ett rum skulle man presentera lotsverksamheten och i det andra sjöfarten.
Fyrbacken är annars också intressant och som område unikt, eftersom nästan alla byggnader bevarats. En del dock i behov av målfärg. Endast den gamla lotsstationen fick ge vika för en ny som togs i bruk 1975. Och en stor stenhop på samma backe.
Det fanns tre olika slags båtar, lotspersonalen hade statens båt, en lotskutter för fartygstrafiken och sedan fanns också en båt som lotsarna ägde som inte vara statens. Men den körde man till stan då man for för att handla mat. Sedan fanns fyrpersonalens egen motorbåt.
Gudstjänster firade man en eller två gånger i året. Prästen kom då från land för att hålla gudstjänst. Varje stuga hade sin egen bänk som var märkt med bomärke. På söndagarna läste byaäldsten ur Bibeln och förklarade Guds ord och man sjöng psalmer. Att delta i andakten var i praktiken obligatoriskt. Bräderna i kyrkgolvet var till en början lösa, pojkarna gick den vägen in och vistades i kyrkan. Senare spikades bräderna fast men lämnade stora springor genom vilka man kunde kika in och betrakta väggarnas tavlor.
Fyren på statens tomt
Norra delen av Tankar ägs av finska staten och lyder under Finlands Sjöfartsverk. Numera är det Forsstyrelsen som äger norra delen av ön. Där finns fyren och lotsstationen. Den södra delen hörde i tiderna till ett hemman vid namn Kort i Öja men Öja kommun bytte ägorätten till sig. År 1969 blev Öja en del av Karleby kommun och ön bytte ägare. 1977 förenades Karleby kommun och Gamlakarleby stad och Karleby stad blev ägare av fyrön Tankar. Redan följande år landsteg dåvarande stadsdirektören Esko Lankila på fyrön. Öborna hade en delagation som skulle ta emot stadsdirektören, som representerade den nya ägaren. Esko Lankila steg ödmjukt i land och knäböjde framför delegationens damer som var Ingeborg Brännbacka och Betty Kankkonen.
År 1982 skapade man liv i en mycket gammal tradition. För att sköta öns ärenden valdes ett öråd.
Det leddes av en hamnfogde. Till den första i den nya tjänsten valdes stadsdirektör Esko Lankila. Traditionen med tankarstämma har fortsatt årligen, Stämman leds av hamnfogden. Esko Lankila trivdes som hamnfogde på Tankar. Tillsammans med Birger Huhta skötte han om att man fick en gäststuga till ön. Den skänktes av Backus dödsbo från Öja. Stigans dörr var alltid öppen för båtfolket. Besökare kunde äta sin matsäck under tak och möjligen torka kläder och mot en liten ersättning också övernatta.
I början av verksamheten var det bara Sjöräddningssällskapets farkost Seiskari som var registrerad för persontrafik och den gjorde ett par beställningskryssningar till ön. Främst var det fråga om firmor och föreningar. Båten var besiktad för 20 personer. För traktering svarade sjöräddningssällskapets damer.
Sällsynt museum
Birger Huhta började tänka på attt få ett sälfångstmuseum till Tankar. På hösten flög man sedan en fälbåt till Tankar med sjöbevakarnas stora helikopter. Propellerns väldiga kraft gjorde att Huhtas bastutak flög iväg. Under åren 1986 – 1987 samlade man material till sälfångstmuseet. Folk skänkte saker till det kommande museét.
Rökbastun byggdes 1986 och ett par år senare invigde biskop Olavi Rimpiläinen gäststugan. Alla byggnader var i hembygdsföreningens ägo. Besökarna kom då i väldigt små grupper och rörde sig inte nämnvärt på holmen. Sjöräddningssällskapets damer skötte serveringen utom under tankarstämman då örådets damer stod för den smakliga fisksoppan.
Regelbunden båttransport till Tankar inleddes år 1988 då Vidar Blomqvist började trafikera med m/s Arkipelag. Gäststugans dörrar var öppna för alla, endast den nya stugans kök var låst. År 1989 grundade Sundströms flickorna Cafe´Tankar, och då inleddes på sätt och vis den ”kommersiella” eran i öns historia.
Under åren 1991 – 1998 skötte Karl Svenfelt med vattenbussen Kristina trafiken till ön, och allt fler besökare började röra sig på öns stigar. Från mitten av årtiondet var Cafe´Tankars innehavare Betty Kankkonen.
Kommissionen på besök
År 1994 fördjupades och förstorades lotshamnen och den fick sin nuvarande form. På så sätt började också fritidsbåtar komma ut till holmen. Samma år besökte EU – kommissionen ön. Karleby stad var värd för EU – seminariet och en kväll transporterades hela sällskapet till holmen. Professor Matti Klinge höll festtal; detta var ett festligt tillfälle med storartade arrangemang.
År 1996 började Karleby Turism trafikera med Kokko Lines M/S Elbatar. År 2000 togs Cafe´Tankar över av Karleby Turism och efter det var krögaren Mikko Karekallas, från födseln en
” Tankarindian ” . Eftersom Elbatar hade större passagerarkapacitet jämfört med de tidigare farkosterna och turerna utökades så ökade också turisterna. Utskärs öns känsliga natur började hotas av den belastning som stora folkmängder gör. Numera sköts trafiken av MS Jenny som har ännu större passargerarkapacitet. Genom utökningen av passagerarmängden börjar gränserna komma emot då man tänker på den känsliga naturen.
Som apor i bur
Tankars stadigvarande sommarinnevånare har nog fått bli vana vid turisterna som går omkring. Till mig hände det en gång, då jag satt i lugn och ro och åt i min egen stuga att jag hörde damröster utanför : ” Där måste jag nog kika in ”. I samma ögonblick så jag två ansikten i fönstret och hörde: ” Herregud, där är en man! ”. Ibland känner man sig lite som aporna i burarna på Högholmen.
Med tanke på besökarna behövs det flera utevessor.
Guidernas verksamhet fungerar enligt mutt tycke bra , men ibland är grupperna så stora att en del av gänget börjar vandra omkring på egen hand. För dem borde gångstigarna märkas ut bättre.
På min arbetsplats, lotsstationen, har vi besparats rätt bra från ”turistinvasionens ” verkningar. Det är bra för under semestertider är här bara några lotsar och vi är bara två kutterförare på samma gång i jobb en vecka åt gången. Från Tankar sköts årligen ca 1100 lotsningar.
